Sata vuotta sitten

”Naparetkillä tarvitaan miehiä, jotka pystyvät olemaan julmia eläimille”, toteaa seikkailija Ranulph Fiennes televisiossa ranskalaiselle dokumenttiryhmälle. Dokumentti vihjaa, että Amundsen ehtii vuonna 1911 valloittamaan etelänavan ensimmäisenä, koska hän hakkaa koiriaan säälimättä, ja Sir Ranilta on leikattu mukaan kommentti, joka vahvistaa: julmia piti olla.

Kuinka hyvin dokumentintekijät mahtavat tuntea niiden tarinat, joita me nyt sata vuotta myöhemmin väitämme yksitotisen julmiksi? Jos he tuntevatkin historian, heillä näyttää olevan tarve valikoida siitä omaan kertomukseensa sopivimmat osat.

*

”Birdie” Bowers vihaa äärimmäisen kuumaa ja äärimmäisen kylmää säätä. Tästä huolimatta hän pestautuu mukaan kapteeni Scottin retkikuntaan matkalle, jolta hän ei koskaan palaa.

Matkakumppanit kuvaavat Birdietä uskonnolliseksi konservatiiviksi, jonka mielipiteissä voi luottaa ainakin äärimmäisyyteen, jos ei niinkään niiden helppoon ennustettavuuteen. Samaan aikaan häntä pidetään parhaana matkaseurana, jota toivoa saattaa.

Etelämantereen kesä on kääntymässä syksyksi helmikuun lopulla 1911. Osa Scottin retkikunnasta on palaamassa pitkältä marssilta, jonka aikana he ovat haudanneet ruokaa ja polttoainetta pieniksi täydennysvarastoiksi tulevan naparetken reitin varrelle.

Birdie Bowers on palaamassa pääleiriin kahden matkakumppaninsa ja neljän ponin kanssa, kun hän puoli viideltä maaliskuun ensimmäisenä aamuna havahtuu outoon ääneen. Bowers luulee, että joku poneista on murtautunut kaurasäkille, mutta ääni kuuluukin jäästä. Tulee kiire herättää toiset.

*

Kiinteä merijää heidän telttansa ympärillä on särkynyt lukemattomiksi jäälautoiksi, ja leiri ajautuu ajojään keskellä kohti avomerta. Kaukana siintävät kukkuloiden laet, mutta muuten maisema on pelkkää utua ja alati liikkuvaa jäätä, joka keinuu tumman veden pinnalla.

Ensimmäinen menetys on tapahtunut heidän huomaamattaan. Yksi poneista on kadonnut yöllä, kun jää on murtunut aivan sen makuupaikan alta.

Lautta lautalta he lähtevät etenemään kohti kiintojäätä. Ponit hyppäävät tumman veden yli: eivät mielellään, mutta kun kolmikosta rohkein Punch suostuu ensin yli, muut seuraavat perässä. Välillä he joutuvat kääntymään takaisin, kun jäälautta ajautuu liian kauas muista. Joskus on odotettava tuskaisen pitkiä minuutteja, että heidän lauttansa saavuttaa riittävän tukevan lautan reunan. Koko ajan ajojää vie heitä vääjäämättä kohti länttä.

Jälkeenpäin Bowers kehuu kirjeessään kotijoukoille, kuinka tyylikkäästi ponit hyppäävät. Kun he joutuvat odottamaan, eläimet seisovat mykkinä ja jäystävät hiljaisessa yhteisymmärryksessä toistensa riimuja ja valjaita.

Oli liikuttavaa katsoa niiden varauksetonta luottamusta meihin, Bowers kertoo kirjeessään alleviivaamatta sitä, kuinka paljon on halunnut olla tuon luottamuksen arvoinen. Lukija ymmärtää korostamattakin.

*

Kuuden tunnin jälkeen he lähestyvät kiintojään reunaa. Rossin jäähylly poikii ajojäähän yhä uusia lauttoja. Säälimätöntä maisemaa halkovat miekkavalaiden mustat selkäevät, jotka kohoilevat lauttojen välistä valaiden saalistaessa jäihin jääneitä hylkeitä.

Maihinnousu ei onnistu. Rossin jäähyllyn reuna nousee ajojäästä pystysuorana seinämänä, ja kaiken huipuksi lauttojen ja rannan väliin jää yli kymmenen metrin kaistale aaltoilevaa jääsohjoa, jossa miekkavalaat uivat edestakaisin. Poneja ja rekiä on mahdotonta saada kiintojään puolelle, joten Bowers lähettää avunhakuun Tom Creanin, jolla on heistä tarkin näkö. Sitä tarvitaan, jotta hän löytää ensin reitin ylös jäähyllylle ja sen jälkeen paikallistaa muun retkikunnan sokeuttavan valkoisesta maisemasta.

Jäälautalla Birdie Bowers ja Apsley Cherry-Garrard seuraavat hänen kulkuaan kaukoputkella. Mitä kauemmas Crean loittonee, sitä vaikeampi on erottaa häntä keisaripingviineistä, jotka kaukaa näyttävät aivan ihmisiltä.

Aallokko tyyntyy. Tuntien ajan he tihrustavat kaukoputken läpi, kuinka Crean etenee jäälauttoja pitkin, ennen kuin hän lopulta pääsee kiipeämään kiintojäälle ja katoaa näkyvistä Rossin jäähyllyn pinnalle.

*

Ponit saavat sen päivän rehuannoksensa. Bowersia eivät hermostuta niinkään edessä olevat pelastusoperaatiot kuin miekkavalaat, jotka käyvät tuon tuosta silmäilemässä outoja maanisäkkäitä.

Kaukana näkymättömissä Rossin jäähyllyllä Crean tavoittaa kapteeni Scottin, joka raivostuu: mikseivät kaikki kolme ole pelastautuneet ja hylänneet poneja ajojäälle? Bowers toteaa myöhemmin ykskantaan, että ponien hylkääminen on päivän aikana ainoa ajatus, joka ei juolahda hänen mieleensä ensimmäistäkään kertaa.

Apu saapuu illansuussa. He pelastavat ensin reet ja varusteet, ja lopulta miehet kapuavat turvaan kiintojäälle. Siellä he alkavat kaivaa kourua, jota pitkin ponit voisivat kiivetä ylös jäähyllylle. Koko ajan on riskinä, että jään reuna murtuu ja suistaa heidät hyiseen mereen.

Työ valuu hukkaan. Aallokko yltyy, ja lautta poneineen alkaa liikkua jälleen kohti avomerta.

Ennen kuin he jättävät ponit, Bowers käy riisumassa niiltä rehupussit päästä. Nopeasti kyhätyssä leirissä he syövät päivällisensä kolmelta aamulla vaisuissa tunnelmissa.

*

Pelastusyritykset jatkuvat seuraavana päivänä. Ponien lautta on liikkunut meressä kiintojään suuntaisesti, ja he pääsevät uudelleen eläintensä luo. Seisomisesta jäykistynyt Punch ei tällä kertaa hyppääkään edellispäivän tyylillä vaan putoaa jäälauttojen väliin. Kun ei ponia saada autetuksi jäälautalle, kukaan ei halua jättää sitä miekkavalaiden revittäväksi, ja Punchin kohtaloksi koituu jäähakku.

Jää liikkuu jälleen yhä nopeammin, ja Uncle Bill kieltäytyy hyppäämästä. Scott käskee miehet pois jäälautalta, mutta Bowers teeskentelee, ettei kuule. Viime hetkellä poni suostuu hyppäämään, ja jälleen he loikkivat lautalta toiselle kilpajuoksussa aikaa vastaan, kunnes viimeisellä hypyllään poni säikähtää miekkavalaita ja putoaa veteen. Neljän miehen voimin he saavat sen kiskottua kiintojään reunalle asti, mutta Uncle Billin takajalat eivät enää kanna.

Jo yhden ponin lopettanut Oates sanoo, ettei kykene samaan toista kertaa. Birdie Bowers toteaa, että jos joku lopettaa hänen nimikkoponinsa, se on hän itse.

Sitten hän tarttuu hakkuun.

*

Seuraavan teokseni taustatyönä olen lukenut näistä eläinsuhteista yhä uudelleen ja yhä uusista näkökulmista, mutta paljon en tunne tästä viisastuneeni.

Nykytiedon valossa on helppo vertailla näkemyksiä eläinten käytön oikeutuksesta ja moraalikysymyksistä. On myös helppo ymmärtää, miksi ruohonsyöjien vienti jäiselle mantereelle on tuomittu päättymään tuhoon jo sillä hetkellä, kun laivat ovat Uudessa-Seelannissa nostaneet ankkurinsa ja ottaneet kurssin etelään.

Helppo on myös nähdä, miksi 2000-luvulla historian ja eläinsuhteen tutkimus on kysynyt, miten varhaisien naparetkien eläimiä on kohdeltu ja olivatko retkikuntien johtajat niiden kanssa kyllin päteviä. Ja lopulta on helppo havaita sekin, millainen kulttuurinen keskustelu kiteytyy Sir Ranulph Fiennesin lausahdukseen miehistä, jotka pystyvät olemaan julmia eläimille.

*

Kukaan ei luonnollisesti voi kiistää, kuinka sulaa hulluutta on viedä planeetan karuimmalle mantereelle eläimiä, joiden hengen jo menomatka vaarantaa. (Scott menettää ensimmäisen ponin ja ensimmäiset kaksi koiraa alle viikon kuluttua siitä, kun Terra Nova on jättänyt Uuden-Seelannin taakseen.)

Harva kykenisi puolustamaan myöskään sitä laskelmoivaa julmuutta, jota vaatii päättää elävästä muonavarastosta. Suuri yleisö saattaisi nykyään älähtää, jos tutkimusmatkan hinta olisi kokonainen lauma tuntevia olentoja, joiden elinolot eivät perillä täyttäisi alkeellisimpiakaan eläinsuojelusäädöksiä.

Nämäkään tosiseikat eivät muuta sitä, mitä matkalaiset ovat omin sanoin kertoneet tunteistaan noita eläimiä kohtaan. He ovat joutuneet käskemään kovallakin kädellä koiria ja hevosia, joiden ei koskaan olisi pitänyt joutua heidän mukaansa. He eivät kuitenkaan tehneet sitä kevein mielin tai turtana olosuhteiden pakosta syntyvälle julmuudelle: tarinoita värittää myös lajirajat ylittävä lojaalius ja luottamus, jollaista en aisti edes kaikkien nykyihmisten suhteessa eläimiinsä.

He olisivat voineet hylätä ponit jäälautalle heti aamunkoitteessa. Heidän ei olisi tarvinnut tahria käsiään vereen. He olisivat voineet jatkaa matkaa heti, kun reet oli saatu turvaan, mutta eivät he voineet.

Paljonko ihmisen suhde muihin eläimiin on sadassa vuodessa tosiasiassa muuttunut? Se on kysymys, johon en aineistostani löydä yhtään yksinkertaista vastausta.
 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

_______
Lähteitä

Cherry-Garrard, Apsley 1922/1994: The Worst Journey in the World. Antarctica 1910–13. London: Picador.

Harrison, B. 1973: Animals and the state in nineteenth-century England. English Historical Review 88 (CCCXLIX), 786–820.

Mason, Theodore 1979: The South Pole Ponies. New York: Dodd, Mead.

Murray, Carl 2008: The use and abuse of dogs on Scott’s and Amundsen’s South Pole expeditions. Polar Record, 44 (4), 303–310.

Scott, Robert Falcon 1913: Scott’s Last Expedition 1. London: Dodd, Mead.

Serpell, James A. 2009: Having our dogs and eating them too: why animals are a social issue. Journal of Social Issues 65 (3), 633–644.

Wilks, Sarah L. 2012: The coldest dog and pony show on Earth: animal welfare on the first expeditions to reach the south pole. Anthrozoös 25 (1), 93–109.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s