Välimerkintöjä: luun ja kiven kertomaa

Luut eivät kerro ainoastaan kotieläinten historiasta, vaan ne valottavat myös kaiken elämän historiaa. Kun tutkimus katsoo tarpeeksi pitkälle esihistoriaan, luut ja muut kudosten jäänteet voivat olla ainoita todisteita siitä, mitä on tapahtunut toistaiseksi ainoalla elämää kuhisevalla planeetalla.

Helsingissä luihin ja elämän historiaan voi perehtyä Luonnontieteellisen museon perusnäyttelyissä.

Kauniisti toteutettu Luut kertovat -näyttely esittelee kokonaisia luurankoja ja yksittäisiä luita, joita on tarjolla myös laatikollinen kävijän vapaasti kopeloitavaksi. Tunnistusvinkkejä voi luntata viereisestä naudan luurangosta. Luulaatikon ääreen jumittuukin helposti: Olikos tämä olkaluu… Jännä nivelpinta tuossa… Jaa, tämän täytyy olla ylösalaisin, koska tuo on okahaarake…

Kun nykyisten eliöiden luut on ihmetelty, Elämän historia -näyttely vie jo niin kaukaiseen aikaan, että muistona ovat säilyneet vain kivettyneet elämän jäljet. Hennoimmat todisteet näyttävät kivisiltä varjoilta, joissa muinainen olento vain häivähtää, käväisee.

Fossiili on kivettynyt eliö tai sen jättämä painauma tai jälki, joka on hautautunut esimerkiksi hiekkaan tai laavaan ja muuttunut hiljalleen kiveksi. Luonnontieteellisen museon kolmas kerros esittelee sekä aitoja fossiileja että eliöiden rekonstruktioita. Näyttely etenee kronologisesti aina stromatoliiteista, ammoniiteista ja trilobiiteista varhaisiin kaloihin, dinosauruksiin ja lopulta nisäkkäisiin. Muinainen varsieväkala Tiktaalik roseae joko puuttuu tai jää huomaamatta visuaalisesti yltäkylläisessä näyttelyssä, mutta pettymystä lievittää hilpeyttä herättävä rekonstruktio kalasta, joka näyttää olevan tosi iloinen ordoviikkikaudesta.

Toisen kerroksen Muutosta ilmassa esittelee luulöytöjä puolestaan ilmastonmuutoksen lomassa. Suomen vanhin luu on kuulunut mammuttien edeltäjälle, Deinotherium-suvun norsulle, jonka vasemman etujalan luu on peräisin 5–19 miljoonan vuoden takaa. Luu löytyi Suomusjärveltä jo vuonna 1960 mutta unohtui sen jälkeen vuosikymmeniksi autotalliin.

Mammutin jäänteitä on Suomesta löytynyt vain kymmenen kertaa. Toistaiseksi viimeisin mammutinluu löytyi vuonna 2005 merestä Vuosaaren sataman ruoppauksissa Helsingissä. Luuta ei ole voitu radiohiiliajoittaa, mutta senkin pinnasta on saatu talteen piileviä. Niiden perusteella luu on mahdollisesti peräisin jopa 120 000 vuoden takaa Eem-interglasiaalikaudelta.

Näyttelyt elämän historiasta ja ilmastonmuutoksesta perehdyttävät myös menetelmiin, joilla luita on tutkittu ja ajoitettu. Tiede on syystä esillä, kun ajan henki tuntuu toisinaan epätieteelliseltä, jopa tieteenvastaiselta.

Tervetullut on myös ihmeen tuntu, joka herää luita ja fossiileja katsellessa. Ryhävalaan ääntely soi valtavan luurangon alla, ja on vaikea päättää, kumpi on ihmeellisempää – merinisäkkään koko vai sen polveileva, eteerinen laulu.

Salillinen tuttuja ja outoja nisäkkäitä muistuttaa siitä, kuinka pohjimmiltaan kaikki elämä koostuu samoista osasista. Luurangon perusteella nokkasiili on lepakko ja seepra on mursu: nisäkkäät ovat sisuksistaan yhtä ja samaa, samat luut samassa järjestyksessä, vain koko ja mittasuhteet vaihtelevat. Ihmisen erityisasema sortuu, kun sisältä näytämme vain yhdeltä lajilta muiden samannäköisten joukossa.

 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

 

Evoluution klassikko: hevoseläinten raajan kehitys monivarpaisesta yksivarpaiseksi.
Evoluution klassikko: hevoseläinten raajan kehitys monivarpaisesta yksivarpaiseksi.

*

Merkintä on ilmestynyt Eläinesseiden numeroiden 1/2016 ja 2/2016 välissä.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s