Matkallaan Grönlantiin vuonna 1888 Fridtjof Nansen pysähtyy Islannissa, jossa hän kohtaa eriskummallisen olennon. Nansen kirjoittaa Teuvo Pakkalan suomentamana:

Tuollaisen pienen rotan selässä ajaja, jos hän ei ole, ninkuin tämän kirjoittaja
esimerkiksi, pienintä kokoa, ei näytä kovin juhlalliselta, ratsastajan jalat kun melkeen maata raappivat. Alussa pelkää, että hevosen selkä ei kestä. Vaan sitte kun vinhaa vauhtia kiidetään someromäkiä, joissa kivet vierivät hevosen jaloissa, rämeitä, joissa hevonen uppoaa polviaan myöten, yli purojen ja rotkojen, ylös jyrkkiä vuoripolkuja, alas pystöjä tunturiseiniä, sanalla sanoen maita, joissa tavallinen hevonen heti ensi askeleella menettäisi jalkansa, ja kaikkialla samaa hurjaa vauhtia, hevosen kertaakaan kompastelematta — niin silloin huomaa, että pitää kunnioittaa islantilaista hevosta, joka varmaan on maailman parhain vuorihevonen. Enin hämmästyy, kun joelle tullessa näkee pienen hevosen tuumimatta syöksyvän kahlaamaan tahi uimaan yli. Ratsastaja saa pitää huolen miten parhaite taitaa siitä, ettei kastu. Kun ei ole hyvin syvä, niin tulee toimeen nostamalla jalat hevosen selkään, kun vain sitte varoo ettei vyörähdä pois, kun hevonen tekee jonkun äkkiliikkeen. Niin kuin tietty, ei Islannissa ole teitä eikä siltoja, hevosen selässä vain kuletaan kaikkialle.

Satayksi vuotta myöhemmin Sirkka Turkka kirjoittaa Islannista kokoelmassaan Voiman ääni:

       Sinun kavioihisi minä annan henkeni, sinun
           äärimmilleen pingottuneisiin keuhkoihisi.
Sinun harjaasi minä takerrun kuin kaukaisiin
    kauniisiin lapsuuden metsiin.

Jalostusvalinta on vain muutamissa vuosikymmenissä muovannut ”tuollaisesta pienestä rotasta” hevosen, jonka virallinen jalostustavoite vilisee yleviä sanoja. Pää on ”hienopiirteinen, ylväs ja vireä”, ja hevosen ”tulee olla vaikuttava” ja täyttää rotunsa ”yleiset kauneusihanteet”. Luonteeltaan hevonen ”pyrkii miellyttämään ratsastajaa, on selväpäinen, helppo ratsastaa ja käsitellä, on onnellinen ja tyytyväinen, varma ja rohkea”.

Ei mainita maailman parasta vuorihevosta eikä sitä, jonka kavioihin ihminen antaa henkensä. Siksi me tarvitsemme jalostusohjesääntöjen ja rotumääritelmien lisäksi kirjallisuutta eläimistä: jotta nämä yhteiset seikkailut eivät hukkuisi rodunjalostuksen ihanteiden sanahelinään.
 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

Merkintä on ilmestynyt Eläinesseiden numeroiden 2/2016 ja 3/2016 välissä.