Poimi hyllystäsi teos, joka käsittelee eläinten käyttäytymistä ja koulutusta. Jos lähteesi on ilmestynyt viimeisten sadan vuoden aikana, luultavimmin löydät siitä tämän johtoajatuksen: Muut eläimet elävät tässä hetkessä. Muut eläimet eivät pysty suremaan mennyttä eivätkä huolestumaan tulevasta. Muille eläimille on olemassa vain tässä ja nyt.

Eläimiä käsittelevän ihmisen pitää tietenkin ensin oppia, että koiranpennulle, lehmälle tai papukaijalle ei voi huomenna antaa palautetta siitä, mitä eläin teki tänään. Eläimiä kouluttava joutuu operoimaan kuluvassa hetkessä ja opettelemaan, kuinka palautetta annetaan viipymättä ja oikeista asioista.

Silti teemme itsellemme ja eläimille karhunpalveluksen, jos jäämme toistamaan pelkkää tässä hetkessä -mantraa. Vanha totuus pitää paikkansa eläimiä kouluttaessa, mutta eläinten ajantajusta ja kognitiivisista kyvyistä se antaa turhan yksinkertaisen kuvan. Tutkijat tietävät aiheesta nykyään sellaistakin, mikä haastaa vanhat käsitykset muiden eläinten ajantajusta.

*

Tähän mennessä on selvinnyt, että jotkin muista eläimistä pystyvät ennakoimaan tulevaa. Tietyt lajit ja yksilöt ymmärtävät mahdollisiksi myös muut asiaintilat kuin nykyhetken. Eniten kokemusta tästä on kertynyt muiden kädellisten parista, mutta niiden lisäksi tutkijat olettavat ainakin koirille jonkinlaisen episodimuistin.

Etologi Frans de Waal kertoo tuoreessa teoksessaan naarassimpanssi Franjesta, jota hän aikoinaan tarkkaili eläintarhassa Alankomaiden Arnhemissa. Eräänä marraskuun aamuna Franje keräsi sisällä lämpimässä majapaikassaan kokoon sylillisen olkia. Kun simpanssit pääsivät ulos, Franje kantoi olkisylyksen ulos saarelle, jolla lauma oleili päivisin.

Edellispäivä oli ollut viileä. Lämpimän ilmaston lajina simpanssit olivat taatusti huomanneet syksyisen lämpötilan. Yksikään eläintarhan simpansseista ei kuitenkaan ollut aiemmin kantanut olkia ulos pysyäkseen päivällä lämpimänä.

Näin Franje näytti kuitenkin tekevän.

Se ei reagoinut kylmään ilmaan, koska aamulla oljet kootessaan simpanssi oli vielä lämpimässä sisätilassa. Se varautui paleluun, joka alkaisi vasta myöhemmin päivällä. Jos Franje olisi elänyt tässä ja nyt, pysyvästi nykyhetkeen vangittuna, se ei olisi voinut varautua tuleviin olosuhteisiin. Sen täytyi pystyä mielessään vähintään muutaman tunnin aikamatkoihin, jotta se saattoi ennakoida tulevan päivän kylmän ilman ja varautua siihen.

*

Puoli vuosisataa sitten kukaan itseään kunnioittava eläintieteilijä ei olisi kuvannut Franjen tapausta niin kuin de Waal kertoo siitä nyt. Eläinten käyttäytymisen tutkimusta hallitsi lähes koko 1900-luvun ajan behavioristinen suuntaus, jonka hallitsemassa tiedemaailmassa de Waalin kertomus olisi merkinnyt ammatillista itsetuhoa.

Suurimman osan viime vuosisadasta tiede suhtautui eläinten älykkyyteen ylivarovaisesti ja epäluuloisesti, de Waal kirjoittaa. Hänen mukaansa aikeet ja tunteet sopi liittää eläimiin vain höpsöissä kansanuskomuksissa. Tietenkään vaikkapa kissa ei tiennyt, mitä tahtoo, saati että eläimet olisivat tajunneet mitään menneistä tai tunteneet toistensa tuskan.

Eläinten käyttäytymistä opiskelevat eivät joko välittäneet niiden kognitiosta, tai he aktiivisesti vastustivat koko ideaa. Useimmat eivät halunneet koskea aiheeseen pitkällä tikullakaan, de Waal kertoo.

*

Kun Frans de Waal aloitteli opintojaan, tutkimusta hallitsi kaksi kilpailevaa käsitystä muista eläimistä. Ensimmäiselle näistä koko planeetan muu fauna koostui pelkistä ärsyke–vasteautomaateista, jotka kykenivät ainoastaan tavoittelemaan palkkioita ja välttelemään rangaistuksia. Toiselle suuntaukselle muut eläimet olivat biologisia robotteja, joille geenit soivat erinäisiä vaistoja.

Kumpikin käsitys suhtautui eläimiin mekanistisesti. Tutkijan ei tarvinnut turhaan vaivata itseään eläinten päänsisäisellä elämällä. Jos joku siitä sattuikin kiinnostumaan, hänet leimattiin eläimiä inhimillistäväksi tai romantisoivaksi höppänäksi tai ylipäätään epätieteelliseksi.

Miksi etologia väisteli niin pitkään eläinten sisäisiä tiloja? Kenties se oli empiiriselle tutkimukselle välttämätön kehitysvaihe, Frans de Waal kirjoittaa. Seurauksena etologia käänsi selkänsä kognitiolle ja keskittyi siihen, mitä käytös merkitsi eloonjäämisen kannalta. Kaikki älyyn ja tunne-elämään liittyvät kysymykset väistettiin kuvaamalla ne toisin.

Jos bonobo ryntäsi kirkuvan laumatoverinsa luo ja halasi tätä, tutkijat kysyivät, kuka tästä hyötyi. Kukaan ei kysynyt, mitä bonobot ymmärsivät toistensa mielentiloista ja miksi yhden tunteet vaikuttivat toiseen.

*

Kun etologit vielä väistivät kysymykset eläinten tunteista ja kognitiosta, filosofit ryhtyivät toimeen.

Vuonna 1974 filosofi Thomas Nagel halusi tietää, millaista olisi olla lepakko. Nagelille ei riittänyt tieto siitä, miltä se tuntuisi ihmisestä. Hän tahtoi tuntea, millaista lepakosta olisi olla lepakko.

Nagel ei ollut ensimmäinen tätä pohtinut filosofi. Jo Ludwig Wittgenstein oli todennut Filosofisissa tutkimuksissaan vuonna 1953: jos leijona osaisi puhua, emme ymmärtäisi sitä. Aforismi alleviivaa sitä, kuinka vaikea toisen nahkoihin on päästä. Edes toisen ihmisen pään sisään ei löydy reittiä, saati sitten toiseen lajiin kuuluvan eläimen.

Mutta jos kukaan ei olisi kuvitellut, millaista on olla lepakko, lentävien nisäkkäiden kaikuluotausta tuskin olisi löydetty. Samaan tapaan esimerkiksi mehiläisten ja kimalaisten käyttäytymisestä on löytynyt sitä enemmän ällistyttäviä piirteitä, mitä enemmän tutkijat ovat tohtineet niitä kuvitella ja sen jälkeen selvittää.

*

On käynyt ilmi, että jotkin eläimet päihittävät ihmiset esimerkiksi kasvontunnistuksessa. Minä en erota ihmiskasvoja toisistaan prosopagnosiaksi kutsutun piirteen vuoksi, mutta varislinnut ja ampiaiset tunnistavat lajitoverinsa sujuvasti kasvonpiirteistä. Tuskin mikään saa arvostamaan toisten lajien kognitiivisia kykyjä niin kuin se, että tuntee itsensä toisinaan tyhmemmäksi kuin ampiainen.

Kun brittitutkijat opettivat lampaat erottamaan 25 lajitoveria toisistaan kuvien perusteella, lampaat muistivat oppimansa jopa kaksi vuotta. Minä en muistaisi sinua kasvokuvasta kahden vuoden kuluttua, koska se ei onnistuisi edes kahden viikon päästä.

Monet eläimet tunnistavat omat lajitoverinsa kasvonpiirteistä, mutta osa tunnistaa myös muihin lajeihin kuuluvat yksilöt ulkonäön perusteella. Esimerkiksi hevoseni oppisivat tunnistamaan eläinlääkärimme seinälle ripustetun valokuvan perusteella. Erotan tosin minäkin hevosyksilöt toisistaan, vaikka oman lajin edustajat jäävät tunnistamatta.

*

Kasvontunnistusta lajien sisällä ja välillä on päästy tutkimaan yllättävän myöhään, koska suurimman osan 1900-luvusta eläintutkimus esitti vääriä kysymyksiä vääristä ihmiskeskeisistä näkökulmista. Tutkijat kieltäytyivät itsepintaisesti ottamasta kantaa eläinten älyyn, kognitioon ja tunne-elämään. Frans de Waal kutsuu ilmiötä antropodenialismiksi, ihmisellä havaittujen kykyjen kieltämiseksi muissa eläimissä.

De Waalin mielestä on epäreilua odottaa esimerkiksi oravan laskevan kymmeneen, jos oravan elämässä lukumäärillä ei ole väliä. Jos emme löydä tiettyä kykyä jostakin lajista, de Waalin mielestä tutkijan pitäisi ensimmäiseksi kysyä ”jäikö meiltä jotain huomaamatta?” ja sitten ”sopiko koe tälle lajille?”.

Eläinten kognition tutkimuksessa huomion kohde ja motivaatio voivat vaikuttaa tuloksiin ratkaisevan paljon. Jos koe on tylsä ja huomio harhailee, eläin tuskin suoriutuu tehtävistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Frans de Waal perääkin kollegoiltaan luovuuden lisäksi kunnioitusta tutkittuja eläimiä kohtaan. Kukaan ei selvittäisi ihmislapsen muistia viskomalla lapsia uima-altaaseen ja tarkkailemalla, muistavatko hukkumaisillaan räpiköivät lapsoset, mistä kohtaa allasta pääsee kuiville. Tästä huolimatta vastaava standardoitu vesisokkelo on yleinen rottakoe, jota de Waalin mukaan toistetaan päivittäin sadoissa laboratorioissa eri puolilla maailmaa.

*

Kognition, muistin ja ajantajun tutkimusta ovat hämärtäneet myös koe-eläinten elinolot. Esimerkiksi nälän ja alipainon vaikutus kognitioon tunnetaan yhä huonosti. Syystä tai toisesta ihmisen kognitiota ei ole lähdetty ensimmäiseksi tutkimaan aliravituilla ja nälkäisillä henkilöillä. Koe-eläimiä pidetään kuitenkin yleisesti nälissään, jotta ne motivoituisivat ruokapalkkioista kokeissa.

Frans de Waal ei ymmärrä, miten käyttäytymiskokeiden eläimet tässä eroaisivat ratkaisevasti ihmisistä. Kukaan ei toistaiseksi ole ehdottanut, että yliopisto-opiskelijat pidettäisiin nälässä, jotta he motivoituisivat oppimaan oikein tehokkaasti.

Nälkää motivaattorina on kritisoinut de Waalin lisäksi hänen amerikkalainen kollegansa, kädellisten tutkija Harry Harlow. Hänen mukaansa älykkäät lajit oppivat enimmäkseen uteliaisuutensa ansiosta ja tutkiskelemalla asioita vapaasti. Juuri uteliaisuuden ruokafiksaatio tappaa. Voiko silloin tehdä pitkälle meneviä päätelmiä eläinten älystä ja kognitiosta? Paljon siteeratussa kommentissaan Harlow totesikin kollegoistaan sarkastisesti: I am not for one moment disparaging the value of the rat as a subject for psychological investigation; there is very little wrong with the rat that cannot be overcome by the education of the experimenters.

Koe-eläinten nälkään suhtautuivat kriittisesti myös työntekijät, jotka hoitivat simpansseja behaviorismin isän B. F. Skinnerin laitoksella. Ennen pitkää työntekijät tulivat sabotoineeksi koko hankkeen, koska he eivät voineet olla ruokkimatta simpansseja salaa öisin.

Apinoita ei kokeiden vuoksi olisi tarvinnut nälkiinnyttää. Yksi Skinnerin tutkijoista sai opetettua haluamansa tehtävän simpanssille muunlaisilla palkkioilla onnistuneista suorituksista. Simpanssille numero 141 riitti, että se sai palkkioksi rapsuttaa hetken tutkijan käsivartta.

*

Kun huomio viimein alkoi kohdistua eläinten älyyn, kognitioon ja ajantajuun, ihmisen erityisasemaa koettelevia tuloksia oli aluksi hyvin vaikea saada julki.

Jo vuonna 1955 amerikkalainen psykologi John Garcia havaitsi, että rottien ajantajun täytyi jotenkin poiketa tuonhetkisistä oletuksista. Garcian rotat oppivat kerrasta välttämään myrkytettyä ruokaa, vaikka myrkytys ja pahoinvointi kehittyivät vasta monen tunnin kuluttua. Ainoastaan paha olo sai ne välttämään samaa ruokaa, sähköisku sen sijaan ei saanut.

Havainto ei mitenkään sopinut Garcian ajan oppimisteoriaan, jossa rangaistuksen olisi pitänyt tapahtua pian, jotta se olisi vaikuttanut rottien käytökseen. Sen muodolla taas ei pitänyt olla mitään merkitystä.

Garcian kokeessa kävi täsmälleen päinvastoin. Rotat pystyivät yhdistämään myöhemmin alkaneen pahoinvoinnin aiemmin syömäänsä ravintoon – toisin kuin ponit 35 vuotta myöhemmin Katherine A. Houptin ja tämän kollegojen tutkimuksessa hevosen ruoka-aversiosta.

Kun Garcia yritti 1950-luvulla raportoida havainnostaan, hän sai tuolloiseen oppimisteoriaan sopimattomat tuloksensa hädin tuskin julki. Yhden vertaisarvioijan mielestä rottien ajantajua kuvaavat tulokset olivat ”epätodennäköisempiä kuin käkikello, josta löytyisi linnunpaskaa”.

*

”Eläin elää tässä ja nyt” -mantra periytyy suoraan noilta vuosikymmeniltä, jolloin tutkimuskin vielä sivuutti suuren osan eläinten kognitiivisista kyvyistä.

Erityisen tieteellisenä tässä ja nyt -yleistystä ei voi enää pitää, sillä se sivuuttaa tulokset, joita tutkimus on viime vuosikymmeninä tuottanut. Ajantajun kannalta kiinnostavimpiin kuuluu Caroline Rabyn koe amerikkalaisilla pensasnärhillä.

Yhdessä kokeessa närhet saivat varastoida ruokaa häkkinsä kahteen osastoon, jotka suljettiin linnuilta yöksi. Aamulla närhet pääsivät jompaankumpaan näistä osastoista. Ensimmäisessä niistä linnut olivat oleilleet aamuisin ilman ruokaa, joten ne olivat yhdistäneet tilan näläntunteeseen. Toinen osasto taas toimi aamiaispöytänä, johon linnuille tarjoiltiin ruokaa joka aamu. Tila oli yhdistynyt niiden mielessä kylläisyyteen.

Kun närhet saivat iltaisin varastoida siemeniä haluamaansa paikkaan, ne veivät ensimmäiseen osastoon kolme kertaa niin paljon ruokaa kuin toiseen. Linnut osasivat varautua aamulla odottavaan nälkään.

Rabyn toisessa kokeessa närhet oppivat ensin yhdistämään häkin osastot eri ruokiin. Kun linnut saivat sitten varastoida haluamaansa ruokaa haluamaansa paikkaan, ne veivät osastoihin eri ruokaa kuin kussakin oli tarjottu: ne järjestivät aamuksi vaihtelua ruokavalioonsa.

Frans de Waalin mukaan närhet varastoivat ruokaa tulevien tarpeidensa perusteella. Ne ennakoivat ja varautuivat.

Etologeilla ei toistaiseksi ole keinoa selvittää, kuinka tietoisesti eläimet hahmottavat tulevia tarpeitaan. Se on kuitenkin jo selvää, että kaikki muut eläinlajit eivät elä ainoastaan tässä ja nyt. Tulevaan pystyvät varautumaan ainakin jotkin kädelliset ja linnut. Muista on vaikea sanoa mitään varmaa, ennen kuin on opittu kysymään sellaisilla tavoilla, joilla eläimet pystyvät vastaamaan parhaiden kykyjensä mukaan.

 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

_______
Esseen toinen osa keskittyy siihen, kuinka eläinten oletettu aikakäsitys vaikuttaa niiden hyvinvointiin.

Lähteitä

De Waal, Frans 2016: Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are? New York: WW Norton & Company.

Fugazza, Claudia ym. 2016: Recall of others’ actions after incidental encoding reveals episodic-like memory in dogs. Current Biology 26 (23), 3209–3213.

Garcia, John ym. 1955: Conditioned aversion to saccharin resulting from exposure to gamma radiation. Science 122, 157–158.

Harlow, Harry 1953: Mice, monkeys, men, and motives. Psychological Review 60 (1), 23–32.

Houpt, Katherine A. ym. 1990: Taste aversion learning in horses. Journal of Animal Science 68 (8), 2340–2344.

Mendl, Michael & Paul, Elizabeth S. 2008: Do animals live in the present? Current evidence and implications for welfare. Applied Animal Behaviour Science 113 (4), 357–382.

Raby, Caroline R. ym. 2007: Planning for the future by western scrub-jays. Nature 445, 919-921