Pahan koiran hyvä rakkaus

He is not easy to describe. There is something wrong with his appearance; something displeasing, something downright detestable. I never saw a man I so disliked, and yet I scarce know why. He must be deformed somewhere; he gives a strong feeling of deformity, although I couldn’t specify the point.

– Robert Louis Stevenson: Dr. Jekyll and Mr. Hyde

Ihminen on paljaimmillaan suhteessa eläimeen. Suhteessa on kaksi kuvaa: ihminen sellaisena kuin hän haluaa itsensä nähdä ja todellisuutena, jonka eläin heijastaa takaisin. Jotkut eivät koskaan näe tuota heijastusta, toiset näkevät sen liiankin selvästi ja karttavat eläintä kuin ruttoa. Minä sen sijaan onnistuin näkemään heijastuksessakin vain sen, minkä halusin nähdä.

*

Minulla oli koira.

Kuvittelin voivani tehdä siitä sen koiran, joka se parhaimmillaan oli. Epätoivoisimpina hetkinä – kuten silloin kun makasin raivoavan eläimen päällä ojanpohjalla ja itkin väsymyksestä – ajattelin, että jos sillä ei ole toivoa, ei minullakaan ole. Juuri noina epätoivoisina hetkinä eläin hitsautui kiinni minäkuvaani tavoilla, jotka ymmärsin vasta vuosien päästä.

Tiedän nyt, että pitkitin sen kärsimystä rakkaudella, joka koostui itseyteni loputtomasta projisoinnista ja itsekkäistä pyrkimyksistä hallita hallitsematonta. Olisinko voinut toimia toisin? Todennäköisesti en. Olisinko vähemmällä oppinut näkemään? Tuskin.

Kun sain koiran, olin niin sanotun dominanssiteorian kannattaja. Maailmani jakaantui johtajiin ja seuraajiin, eikä tämä jako tehnyt rajaa lajien välille. Käsitykseni auktoriteetista pohjasi yhteiskuntamme vanhakantaiseen näkemykseen yksilökeskeisestä, maskuliinisia ja kovia arvoja korostavasta johtajakultista. Dominanssiteorian suurin yksittäinen etu oli se, että se palveli silloista egoani, johon olin ansaitsematta liittänyt johtajan ominaisuuksia: määrätietoisuutta, periksiantamattomuutta, rehellisyyttä, henkistä voimaa.

Kun pentu sitten viimein saapui ja ensimmäisten kahden kuukautensa aikana raateli kaikkien raajojemme lisäksi puolisoni kasvot, kävi hyvin selväksi, ettei minulla ollut näistä ominaisuuksista yhtäkään.

*

Pennulla oli voimakas resurssiaggressio, joka yleistyi nopeasti ruuasta leluihin ja niistä kaikkeen. Kun se ensimmäisen kuukautensa aikana vahti raivokkaasti vain luitaan ja ruokakuppiaan, oli viisikuista pentua varottava jopa satunnaisten kivien kanssa. Henkinen voimani kalpeni eläimen härkäpäisen selviytymisvietin rinnalla.

Koulutus tehosi resurssiaggressioon, mutta varsin pian kävi selväksi, että varsinainen ongelma oli koiran luonteen epävakaisuus: yhtenä päivänä unelma, toisena painajainen. Joskus kului viikkoja, kun saatoin iloita reippaasta ja ennen kaikkea normaalisti käyttäytyvästä koirastani. Näin sen hyvän käytöksen välittömänä palkintona oikeista toimista ja onnistumisista sen kasvatuksessa.

Näitä aikoja seurasi kuitenkin täydellinen taantuma. Koirasta tuli hirviö, jollaisesta Cesar Millanin tuotantotiimi olisi saattanut vain haaveilla. Periksiantamattomuuteni varisi eläimen arvaamattoman raivon juurelle.

Näihin kausiin liittyi paljon epämiellyttäviä tuntemuksia, joita oli hankala sanoittaa. Muistan usein ajatelleeni, että en omistanut koiraa vaan skitsofreenisen suden.

Huonoina kausinaan koira suhtautui vieraisiin ihmisiin kouriintuntuvan epäluuloisesti ja osoitti tämän käyttäytymällä liioitellun dominoivasti. Sen eleissä ja liikkeissä oli uhkaa, jota ei voinut osoittaa sormella. Mutta sen vaistosi.

Eläimessä oli pahimmillaan jotain alkukantaista ja arvaamatonta, jotain väärää. Mutta millainen koulutus- tai kasvatuskeino auttaa väärään?

*

Toisinaan koira käyttäytyi kuin paranoian vallassa: aiemmin rohkea eläin pelkäsi kaikkea tavanomaista, räjähti kun joku koski sen juuri leikittäväksi tuomaan palloon, vahti kaikkea roskista huonekaluihin. Väkivaltaisen kohtaamisen seurauksena sille kehittyi myös voimakas pelkoaggressio tietynvärisiin koiriin.

Sellaisesta pelkoagressiosta en tosin ollut koskaan kuullut. Pahimmillaan koira joutui niin hysteerisen raivon valtaan, että puri kiihdyksissään itseään. Näytti siltä, ettei se tunnistanut ympäristöään, ei omia raajojaankaan. En edes muista, kuinka monta puremaa näissä tilanteissa sain. Joskus työnsin käteni syvälle koiran kitaan, koska siten se ei pystynyt puremaan.

Elin kieltäymyksessä. Jokaiseen koiran käytöshäiriöön löysin syyn omista toimistani. Jos se oli edellisenä päivänä normaali koira ja seuraavana maaninen peto, syyn oli varmasti oltava puutteellisessa johtajuudessa tai silkassa osaamattomuudessa. Mitä epätoivoisempi tilanteesta tuli, sen sokeammin tein töitä muutoksen eteen.

Mutta mitä kovemmin yritin olla oikeanlainen auktoriteetti, sitä kovemmin koira laittoi vastaan. Mitä kovemmin koira laittoi vastaan, sitä kovemmaksi minä muutuin.

*

Eräänä päivänä siivosin. Koira ei ollut osoittanut moneen kuukauteen minkäänlaista resurssiaggressiota ja nukkui levollisena huoneen nurkassa. Kun kumarruin nostamaan lattialta puruluuta, eläin oli sekunnissa jalkeilla ja kiinni samassa luussa.

Siinä me olimme vastakkain: loputtoman väsynyt ihminen ja neljäkymmentä kiloa alkukantaista, periksiantamattoman aggressiivista puruvoimaa.

Tuossa vaiheessa olin taistellut koiran ailahtelevan käytöksen ja aggressio-ongelmien kanssa yli vuoden. Elämäni oli muuttunut salakavalasti esiin purskahtelevaksi terroriksi, jota värittivät tuskallisen kauniit kumppanuuden hetket. Suloista toivoa ja raastavaa epätoivoa, päättymättömänä vuoristoratana.

Katsoin koirani hampaita ja niiden ylle kuroutunutta pedon irvistystä. Vihasin sitä sydämeni pohjasta. Halusin tarttua sen salakavalaan, inhottavaan aggressioon ja vääntää sen hengiltä. Ottaa sormieni väliin ja litistää olemattomiin.

Paljastin hampaani ja murisin. Karjuin keuhkojeni täydeltä ja painin luusta koiran kanssa kädet verillä. Sain hampaasta ja purin takaisin. Jos joku olisi astunut sillä hetkellä kotiimme, olisin todennäköisesti joutunut syyntakeettomana hoitoon.

Muistan kirkkaasti hetken, kun kasvoni olivat muutaman sentin päässä puremaan valmiista koirasta. Katsoin sen silmiin, ja se katsoi takaisin. Koira perääntyi.

*

Tarvittiin suhteettoman monta tikkejä vaativaa pistohaavaa, jotta ymmärsin, että suhteeni koiraan oli sairas. Minä olin sairas.

Ylisuureksi paisuneen ”johtajan” egoni takaa en ollut suostunut näkemään koiran pahoinvointia, joka heijasteli omaani. Turvattomuutta, jota koiran oli täytynyt tuntea mielivaltani edessä. Olin vastannut sen hämmennykseen kurilla ja pelkoon kovuudella. Olin rangaissut sitä silloin, kun se olisi eniten kaivannut lempeyttä ja turvaa.

Olin koirani peili siinä missä se oli minun. Totuushan oli, että rakastin siinä eniten sen arvaamattomuutta, joka muistutti minua itsestäni. Yritykseni hallita sitä olivat viime kädessä yritys hallita itseäni. Olin aggressio-ongelmaisen koiran aggressio-ongelmainen omistaja. Me täydensimme toisiamme, me olimme yhdessä ja erikseen Jekyll ja Hyde, saman yksilön kaksi vastakkaista puolta.

*

Jouduin kysymään itseltäni, olinko valmis lopettamaan koirani vai muuttumaan ihmisenä. Tämä oli viimeinen yritys, ja toisella puolella odotti kuolema – koiran tai pahimmassa tapauksessa jonkun muun.

Tapahtuikin ihme: kun muutin omaa käytöstäni radikaalisti ja opettelin lempeyttä, myös koira muuttui tasapainoisemmaksi. Kun se murisi, minä hyräilin. Kun se uhkaili ja mahtaili, minä olin välinpitämätön mutta läsnä.

Lopulta se alkoi painautua lenkillä reittäni vasten, kun kohtasimme pelottavan koirakon. Kehitin monimutkaisen rauhoittavien signaalien ja hyrinöiden rituaalin, jolla sain koiran kierrokset laskemaan kauan ennen räjähdystä. Opin yhä paremmin lukemaan sen mielentiloja keskittymällä vähemmän itseeni ja enemmän eläimeen.

Itse koira oli edelleen yhtä vaikea kuin ennenkin, mutta ensimmäistä kertaa se todella luotti minuun. Minun rakkauteni sitä kohtaan kasvoi uuteen kukoistukseen.

Tunsin kasvavaa ylpeyttä kyvystäni kasvaa ihmisenä ja pelastaa koirani syövyttävien käytösongelmien kierteeltä. Olin vakuuttunut, että kaikelle sen käytökselle löytyi selitys niistä rakennuspalikoista, jotka se oli saanut jo syntyessään – ja että lempeydellä, kärsivällisyydellä ja rakkaudella saisin sen pidettyä tasapainossa. Tunsin pelastaneeni sekä itseni että eläimen.

*

Romahdus alkoi pienistä asioista.

Joskus löysin koiran vapisemasta pöydän alta. Toisinaan se ryömi piiloon sängyn alle eikä suostunut tulemaan pois. Se alkoi ulostaa sisälle öisin. Se menetti ruokahalunsa.

Kerran näin koiran kulkevan kyyryssä seinän viertä. Sen laajentunut katse silmänvalkuaisineen näytti demoniselta. Kutsuin koiraa, mutta se ei selvästikään tunnistanut minua. Hetkeä myöhemmin se oli taas oma itsensä.

Hiljalleen aloin nähdä koirassa yhä vähemmän hyvää ja yhä enemmän arvaamatonta. Eräänä iltana näin sen vaanivan naapuriamme pihalla. Toisena se murisi terassin nurkassa eikä tunnistanut minua. Se pelkäsi maassa lojuvia keppejä ja pyöräileviä lapsia. Se yritti hyökätä koiraportin läpi perheenjäsentemme kimppuun, heitäkään tunnistamatta.

Minä tiesin, että väärä oli voittanut. Vasta nyt pystyin myöntämään, että ”väärä” oli ollut siinä aina, minä vain en ollut suostunut näkemään sitä. Millään määrällä itsereflektiota tai oikeita tekoja ei ollut väliä: kyse ei ollut koskaan minusta vaan itse koirasta. Minä en ollut johtaja enkä pelastaja. Minä olin valehtelija.

*

Kesäiltana kävelimme keskellä hiljaista maaseutua. Yhtäkkiä koira pysähtyi, tuijotti tiiviisti eteensä ja murisi syvällä, varoittavalla äänellä. Sitten se yritti hyökätä keskellä autiota tietä näkymättömän kimppuun. Sen raivo oli intensiivistä ja hallitsematonta. Tiesin, että jos hyökkäys olisi kohdistunut minuun, olisin luultavasti kuollut.

Viimeisenä päivänä koiralla oli hyvä päivä. Se oli oma itsensä. Sen luottavainen katse raateli minua syvemmältä kuin sen hampaat ikinä. Matkalla vastaanottohuoneeseen tunsin täydesti itsekeskeisyyteni arvottomuuden ja sen hinnan.

Pystyin suremaan koiran kuolemaa vasta kaksi vuotta myöhemmin. Niin kauan kesti prosessoida monimutkainen suhde kaikkine vivahteineen. Kun sittemmin olen omistanut terveitä ja tasapainoisia saman rodun edustajia, olen jopa pystynyt nauramaan sille, mikä minun käsitykseni alkukantaisuudesta aiemmin oli: kämmen täynnä arpia ja kolme tuoretta pistohaavaa parantumassa.

Puremahaavoille voin nauraa, ne eivät ole kipeitä. Se, mille en naura, ei parane koskaan.

Myöhemmin elämääni tulleet normaalit koirat ovat tuottaneet minulle iloa, mutta en ole rakastanut niitä samalla pakkomielteisellä palolla. Niiden silmiin katsoessani en ole tunnistanut samankaltaisuutta. Niitä kohtaan tuntemani kiintymys on ollut vain sitä: tervettä kiintymystä.

*

Edesmennyt koirani ei koskaan saanut virallista diagnoosia, mutta epäilys epilepsiasta oli vahva. Kompleksiseen partiaaliseen kohtaukseen ei liity varsinaista kouristelua, mutta aistiharhoja ja selittämättömän aggression tapaisia käytöshäiriöitä kylläkin. Monella tapaa oirehtiva epilepsia olisi voinut selittää osaltaan myös koiran äärilaidasta toiseen ailahtelevaa luonnetta.

Tietysti olisin nähnyt tämän kaiken jo aiemmin, jos olisin katsonut. Oma diagnoosini oli narsistinen ego, todellisuuden päälle valettu vääristävä narratiivi, joka suodatti lävitseen kaiken, jopa kaikkein ilmeisimmän.

Koirani opetti minulle jotain tärkeää rakkaudesta: todellinen rakkaus on itsensä unohtamista useammallakin kuin yhdellä tasolla. Rakastava ihminen näkee toisen sellaisena kuin tämä on, ilman itseytensä vääristämiä tulkintoja.

Johtajuutta taas ei ole olemassakaan, ei ainakaan siinä muodossa, johon se on ihmisen kulttuurissa vääntynyt. On vain kokonaisvaltaisempi kyky nähdä. Minulla on siihen vielä runsaasti matkaa.

Kaikessa mielenvikaisuudessaankin taistelu puruluusta oli aikuisen elämäni selvänäköisin ja totuudellisin hetki. Käsieni arvet muistuttavat minua ikuisesti pahan koirani hyvästä rakkaudesta. Sellainen rakkaus tuottaa tuskaa mutta parantaa.

 

Pia Autero
FM, vapaa kirjoittaja
piaautero@gmail.com

Neljä tulevaisuutta

Kun puhumme eläimestä, lähes aina puhumme nisäkkäästä. Eläinsuhteen merkitys supistuu tarkoittamaan ihmisen suhdetta muihin nisäkkäisiin. Tästä alitajuisesta oletuksesta syntyy vielä nykyäänkin sellaisia väitteitä kuin ”kala ei voi olla seuraeläin”.

Kalakysymykseen joutuu työssään ottamaan kantaa tuomari James Catterson, jonka on ratkaistava muuan oikeusjuttu. Syytetyn paikalla New Yorkissa istuu Michael Garcia -niminen mies, jolle syyttäjä vaatii tuomiota pahoinpitelystä. Lisäksi Garcia on saanut syytteen seuraeläimen rääkkäyksestä, sillä uhriaan hakatessaan mies on myös rikkonut kalamaljan ja tallonut lattialla sätkineet kultakalat jalkoihinsa.

Garcian puolustusasianajaja kiistää, että kala olisi seuraeläin. Puolustuksen mielestä ihmisen ja kalan kiintymyssuhde on yksisuuntainen, toisin kuin koiran ja omistajan molemminpuolinen kiintymys, joten asianajajan mielestä kultakalaa ei saa kutsua seuraeläimeksi.

*

Perustelu ei vakuuta tuomari Cattertonia. Kultakalahan on pitkään elänyt nimenomaan lemmikkinä, vaikka kalojen domestikaatio alkaakin historiassa myöhemmin kuin koiran, sorkkaeläinten ja hevosen.

Ratkaisussaan Catterton muistuttaa, että Kiinassa kultakalasta on tullut lemmikki jo Ming-dynastian aikaan 1300-luvulla. Länsimaissa sen suosio on alkanut ensimmäisestä yleisöakvaariosta, joka avautui Lontoossa vuonna 1853. Noista ajoista saakka kultakala on ollut Yhdysvalloissakin suosittu seuraeläin ja lemmikki.

Puolustus yrittää vielä: kultakala ei ole seuraeläin, koska tilaisuuden tullen se karkaisi omistajansa luota – toisin kuin esimerkiksi koira. Tämäkään perustelu ei kelpaa tuomarille, sillä pakoon lähtisivät monet muutkin lemmikit pikkujyrsijöistä alkaen. Garcia saa tuomion pahoinpitelyn lisäksi eläinrääkkäyksestä.

*

Kuten oikeusjuttukin osoittaa, laki ei vaadi seuraeläimeltä uskollisuutta: seuranpito riittää. Jos eläin siihen suostuu ja taipuu ihmisen sanelemiin ehtoihin, se on seuraeläin, vaikkei se olisi nisäkäs.

Garcian oikeusjuttu kuvaa nopeaa muutosta. 1800-luvun lopulla lemmikit saattoivat oikeuden silmin kuulua villiin luontoon. Laintulkintojen mukaan kissaa tai koiraa ei voinut varastaa, koska laki ei tunnustanut lemmikkejä kenenkään omaisuudeksi. Ne vain olivat, niin kuin peura on taikka sammakko tai merikotka. Lemmikkivarkaus oli moraalin, ei juridiikan ongelma.

2000-luvulla lemmikillä on omistajan lisäksi passi ja vakuutus. Kultakala on lainkin silmissä seuraeläin, ja Atlantin takana yhä useamman omistajan mukana kulkee emotional support animal, joka saa tulla mukaan ravintolaan, tavarataloon tai lentokoneeseen yhtä itsestäänselvästi kuin opas- tai kuulokoira. Seuraeläinten asemaan on ilmaantunut piirteitä, jotka lähestyvät jo kansalaisuuden määritelmää, kun eläimillä nähdään oikeuksien ja käyttötarkoitusten lisäksi myös velvollisuuksia ja ammatteja.

*

Sanasta lemmikki tulee useimmille mieleen luultavasti koira tai kissa, kenties myös pikkujyrsijä, kani, häkkilintu tai akvaariokala. Joku muistaa sammakkoeläimet ja matelijat, toinen mainitsee myös fretin, ja harrastuneimmat luettelevat sujuvasti vielä hyönteiset ja hämähäkkieläimet.

Niin sanottu kotieläinkin voi elää lemmikkinä. Tämän statuksen voi saada mikä hyvänsä aasista suomenkarjaan. Kotieläimet liikkuvat sujuvasti kategoriasta toiseen, sillä lemmikki-, seura-, harraste-, koti- ja hyötyeläimen rajat joustavat. Yksi ja sama hevonen voi syntyä harraste-eläimeksi, muuttua myöhemmin lemmikiksi ja päättää elämänsä hyötyeläimenä teurastamossa.

Joskus kategoriat sekoittuvat tai ylittyvät niin hankalasti, että viranomaiset päätyvät jokseenkin hullunkurisiin kielipeleihin. Tiedätkö, mikä on eräs eläin? Eräisiin eläimiin näyttävät tässä tapauksessa kuuluvan niinkin keskenään verrannolliset lajit kuin turkiseläimet, kameli- ja hirvieläimet, mehiläiset ja kimalaiset.

*

Määritelmillä on merkitystä, sillä lemmikkinä käyttö voi säilyttää kotieläinrotuja, jotka muuten katoaisivat tehotuotantoon soveltumattomina. Kotieläinpihat, pientilat ja kotitarvekanalat kasvattavatkin nykyään unkarilaisia villasikoja ja poitounaaseja, irlantilaisia dexterlehmiä ja suomalaisen maatiaiskanan harvinaisia kantoja.

Luonnonvaraisen lajin ja seuraeläimen rajaa on huomattavasti tätä vaikeampi ylittää. Laki kieltää pyydystämästä luonnonvaraisia eläimiä lemmikiksi, ja asenteet ovat muuttuneet nopeasti.

Vielä pari sukupolvea sitten korppi tai varis saattoi joutua pesäpoikasena nuoren lintuharrastajan taskuun ja muuttua lemmikiksi ainakin siihen asti, kunnes oppi lentämään. Nykyään herää ristiriitaisia ajatuksia jopa Lontoon Towerin korpeista, joilla ei hyvästä hoidosta huolimatta ole vapautta valita, haluavatko ne toimia kuningaskunnan symboleina.

*

Uusia nisäkäs- ja lintulajeja tulee lemmikeiksi enää harvakseltaan. Ymmärrys eläinten käyttäytymis- ja muista tarpeista on kasvanut niin, että pitopaikat ja hoito kiinnostavat lainsäätäjääkin eikä kuka tahansa saa pitää lemmikkinä mitä tahansa, missä tahansa ja miten tahansa.

Kaikki eläinlajit eivät lemmikiksi sovellukaan. Vankeus sinänsä hyvissäkin oloissa aiheuttaa joillekin eläimille käytöshäiriöitä, sairauksia, pelkoa ja stereotypioita. Pelkkä poikastuotto ei todista yksilön voivan hyvin, mutta perustavista ongelmista kertoo, etteivät kaikki lajit ylipäätään lisäänny vankeudessa – eivät edes silloin, kun esimerkiksi viiden vapauden kriteerein niiden tarpeet tyydyttyisivät.

Miten siis osaisimme jättää tulevaisuudessa rauhaan ne lajit, joilla ei ole edes kultakalan edellytyksiä sopeutua seuraeläimiksi?

Kysymykseen paneutuu toukokuussa julkaistu tutkimus, jossa tutkijat analysoivat tietoa 90 nisäkäslajin käyttäytymisestä luonnossa ja vankeudessa. Tietoja tarkasteli kolme eläintieteilijöiden ryhmää.

Ensimmäinen ryhmä poimi kirjallisuudesta mainintoja lajien käyttäytymisestä, terveydestä, hyvinvoinnista ja suhteesta ihmisiin. Maininnat tallennettiin tietokantaan. Toinen eläintieteilijöiden ryhmä arvioi mainintojen uskottavuutta sekä laati tiedoista tiivistelmät lajeittain. Näitä kävi läpi kolmas ryhmä, joka laati omat arvionsa kunkin lajin soveltuvuudesta lemmikiksi. Lopuksi tiedot analysoitiin vielä tilastomenetelmin.

*

Lemmikiksi sopivat lajit vaihtelivat tutkimuksessa sen mukaan, kuka tietoja oli käsitellyt. Pysäyttävin tulos syntyi ryhmältä, jonka mukaan yksikään tutkimuksen nisäkäslajeista ei soveltuisi lemmikiksi. Toisilla kriteereillä lemmikiksi sopivia lajeja saatiin kaksitoista.

Tutkimuksen mukaan lemmikiksi voisivat soveltua etenkin japaninhirvi, nopsakenguru, damavallabi, laama ja sivettieläimiin kuuluva musanki. Lisäksi lemmikkipotentiaalia nähtiin punaniskakengurulla, isokengurulla, brasilianmarsulla, kultaokahiirellä, kamelilla, himalajanviiruoravalla ja isovallabilla. Lajin pito kotieläimenä lisäsi todennäköisyyttä, että se sopisi myös lemmikiksi.

Hollantilaisten menetelmällä voidaan jatkossa tutkia lisää nisäkäslajeja. Tutkijat ehdottavat, että heidän kehittämillään työkaluilla voitaisiin luoda samanlaisia listoja myös linnuista, matelijoista ja sammakkoeläimistä.

Maallikko kaipaisi lajiluetteloiden sijasta hiukan syvyyttä. Sitä tarjoaisivat tietyt eläinetiikan näkökulmat. Jonkun olisi korkea aika kysyä, tarvitsemmeko me ylipäätään lisää lemmikkilajeja.

*

Tärkein kysymys kuuluu: mitä lemmikin status tarjoaa itse eläimille?

Sen merkitys avautuu, jos leikittelet hetken ajatuksella suosikkilemmikistä. Jos olosuhteet ja eläimen tarpeet olisi ratkaistu taikasauvaa heilauttamalla, minkä eläinlajin ottaisit lemmikiksi? Laiskiaisen? Vesinokkaeläimen? Tapiirin? Portugalinsotalaivan?

Minä ottaisin kattavan valikoiman seepioita, mustekaloja ja helmiveneitä: samoja älykkäitä olentoja, joita ei ole sydäntä käydä katsomassa yleisöakvaarioiden ahtaissa vankiloissa.

Ottaisin ainakin siihen saakka, kunnes muistaisin kysyä, mitä mustekalat, helmiveneet ja seepiat tästä saisivat. Parhaassa tapauksessa eläimet asuisivat mieluummin turvassa ja hyvin ruokittuina kuin vapaana saalistajien armoilla – tai sitten eivät. Niin kauan kuin tätä ei osata kysyä suoraan eläimiltä, kysymys uusista lemmikkilajeista tuntuu sietämättömän ristiriitaiselta.

*

Sitäkin on kysyttävä, miltä nykyiset lemmikit ja kotieläimet näyttäisivät tutkijoiden kriteereillä tarkasteltuina.

Sopisivatko ne seuraeläimiksi juurikaan paremmin kuin hollantilaisten hylkäämät haisunäätä, naali ja hirvi – ja mitä me siinä tapauksessa voisimme korjata?

Entä mitä tekisimme lajeille, jos ongelma näyttäisi olevan vankeus sinänsä? Miten ja millä aikataululla luopuisimme niiden pidosta lemmikkinä, vai luopuisimmeko lainkaan? Emmehän me saa säädöksin kiellettyä edes kultakalamaljoja tai laumaeläinten pitämistä yksin.

*

Uudet lemmikkilajit palvelisivat ainakin lemmikkibisnestä. Tulisi lisää harrastajia ja kasvattajia, jotka tarvitsisivat lisää tuotteita ja palveluja: rehuja, häkkejä, alusia, juoma- ja ruokakuppeja sekä tietenkin eläinlääkärejä, kouluttajia ja muita asiantuntijoita.

Lemmikkibisnes on kasvanut tasaisesti viime vuosikymmenet, eikä sen kasvu taittunut sen enempää 1990-luvun lamaan kuin vuoden 2008 finanssikriisiin. Lemmikkien lisäksi harraste-eläimiin ja eläinurheiluun kuluu vuosi vuodelta enemmän rahaa – ainakin siinä tapauksessa, jos maailmantalous ja työn murros eivät tee eläintenpidosta liian kallista ylellisyyttä.

Muuttuva maailma on yksi näkökulmista, joita esittelee kolme vuotta sitten julkaistu laaja ranskalaistutkimus. Sen raportissa tutkijat esittelevät tekijöitä, jotka vaikuttavat Ranskan hevostalouteen ennen vuotta 2030.

Yksi suurista kysymyksistä on finanssikriisi seurauksineen. Ranskalaistutkijat pitävät sitä hevostaloudelle ratkaisevan tärkeänä, sillä ratsastus on Ranskassa pysynyt keski- ja yläluokkien harrastuksena.

Jos finanssikriisin seuraukset vievät tuloja erityisesti keskiluokkaisilta harrastajilta, muutos heikentää hevostaloutta väistämättä. Jos taas maailmantalous yltää jonkinlaiseen kestävän kasvun malliin, yhä useammat voivat kiinnostua hevosharrastuksesta ja -urheilusta. Kumpaankin vaihtoehtoon täytyy varautua.

*

Ranskalaiset ottivat selvityksessään huomioon sosiaaliset tekijät, jotka vaikuttavat eläintenpitoon ja hevosten käyttöön. Näitä olivat ihmisten pitenevä elinikä, vapaa-aika ja liikkuvuus, keskiluokan köyhtyminen, sosiaalisten siteiden muutokset sekä muuttuva eläin- ja luontosuhde.

Näiden kannalta Ranskan hevostalouden tulevaisuus riippuu seitsemästä seikasta. Ensimmäisenä tutkijat mainitsevat hevosen merkityksen kansalaisille. Pystyvätkö hevoset jatkossakin täyttämään unelmia, toisin sanoen vastaako hevostalous harrastajien, itsensä etsijöiden ja pelaajien tarpeisiin? Esiin nousevat myös ihmisen ja hevosen suhde sekä eläinten hyvinvointi, hevosten arvo maan aluekehityksessä, hevosenlihan kulutus, urheilun ja kilpailuhengen rooli yhteiskunnassa, hevosten arvo opetus- ja koulutusvälineinä sekä vedonlyönnin suosio.

Hevostaloutta tukee ranskalaisten tiivis suhde hevoseen. Hevonen on maan kolmanneksi suosituin eläin, ja joka kolmas ranskalainen haluaisi omistaa hevosen, vaikkei se kaikille olekaan mahdollista.

Ranskassa hevonen myös kuuluu yhä maaseudulle. Kukapa ei olisi käynyt syöttämässä naapurin laidunhevoselle omenoita tai vanhaa leipää, tutkijat kysyvät. Toivottavasti ei kovin moni, toteaa ähkyä ja kaviokuumetta karttava hevosenomistaja, vaikka ymmärtääkin ajatuksen vanhasta tutusta naapurin Pollesta.

*

Tutkijat laativat raporttiinsa mikroskenaarioita hevos-Ranskan tulevaisuudesta muun muassa alan säätelyn, talouden ja pelien kannalta. Kiinnostavin osa kuvaa, kuinka muuttuva eläinsuhde heijastuu hevostalouteen.

Vaikka tutkijat muistuttavat maailmantalouden vaikutuksista, mikroskenaariot perustuvat nykyiseen taloustilanteeseen. Katastrofinäkymät ja optimistisimmat tulevaisuudenkuvat on rajattu raportista pois. Tutkijoiden neljä näkymää perustuvat siis oletukseen, että Ranskan talous jatkaa jokseenkin nykyisellä kurssillaan eikä työn murros vie koko keskiluokkaa köyhyysrajalle.

Ensimmäinen tulevaisuus: koko kansan hevonen

Ensimmäinen tulevaisuudennäkymä piirtää maailman, jossa hevoset kuuluvat kaikille ikään, sukupuoleen ja taitoihin katsomatta. Hevosiin liittyvä vapaa-ajan toiminta monipuolistuu ja lisääntyy kaikenlaisissa ympäristöissä. Kaupungin ja maaseudun siteet vahvistuvat. Suurin osa väestöstä voi harrastaa hevosia jollain tapaa. Kilpailutoiminta painottuu talli- ja kerhokisoihin, joissa on lämmin tunnelma. Perheet ja ystäväporukat ratsastavat maastossa rentoutuakseen ja päästäkseen luontoon. Toisaalta kaupunkien hevosurheilu houkuttaa pelaajia ja jopa turisteja. Hevonen lakkaa olemasta kulutushyödyke, kun yhteiskunta painottaa luonnon arvoa.

Toinen tulevaisuus: eliitin urheiluväline

Toinen mikroskenaario liittää hevoset yhteiskunnan eliittiin. Hevosharrastus maksaa entistä enemmän, ja hevosenpidosta on tullut sitäkin kalliimpaa. Käytännössä hevosia pystyy harrastamaan vain hyvin toimeentuleva eliitti, ja keskiluokat vetäytyvät halvempiin luontoharrastuksiin, kuten patikointiin ja maastopyöräilyyn. Ratsastus erityisesti kilpaurheiluna viestii harrastajansa korkeasta sosiaalisesta statuksesta. Muun väestön odotukset kohdistuvat vedonlyöntiin.

Kolmas tulevaisuus: harmonian tuoja

Kolmannessa mikroskenaariossa painottuvat harmonia ja aluekehitys. Hevonen toimii sekä itsetuntemuksen opettajana että viihdyttäjänä. Se parantaa harrastajan elämänlaatua mutta työskentelee myös ympäristön hyväksi laiduntamalla herkkiä ja vaikeakulkuisia alueita. Ratsastuksessa painottuvat suhde elävään eläimeen, harrastajien sosiaaliset suhteet sekä näiden vaikutus ihmisten hyvinvointiin. Ratsastuskeskuksista tulee harrastajien ja kylän asukkaiden kohtaamispaikkoja. Hevosturismi kasvaa. Lihantuotannon määrä vähenee, kun hevosen sosiaalinen rooli korostuu. Vedonlyönti jatkuu, ja elävät luontokappaleet houkuttavat pelaajia etäpisteiden sijasta radoille asti. Samalla peliriippuvuudesta saattaa tulla nykyistä suurempi ongelma.

Neljäs tulevaisuus: elämänkumppani

Neljäs mikroskenaario näkee hevosen elämänkumppanina. Hevonen on arvostettu, rakastettu ja kunnioitettu eläin, jota ihmiset haluavat ymmärtää. Se nähdäänkin uskollisena kumppanina, joka ei arvostele ihmistoveriaan. Näin hevonen auttaa torjumaan yksinäisyyttä, saa ihmisen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi ja tarjoaa tälle merkityksellisen tunnesiteen. Kotitalleilla hevosten hoito kuuluu kaikkien sukupolvien vapaa-aikaan, ja eläintenpito lujittaakin perhesuhteita. Ratsastus ei ole enää pääasia, vaan muut hevoseen liittyvät askareet nousevat arvoonsa. Suurin osa väestöstä kieltäytyy syömästä hevosenlihaa. Hevosurheilu menettää merkitystään, ja pelaajat siirtyvät lyömään vetoa muistakin lajeista.

*

Kilpaurheilun ystävistä kaikki neljä tulevaisuudennäkymää saattavat kuulostaa uhkaavilta ja synkiltä. Hevosurheilu säilyisi nykymuodossaan vain toisessa skenaariossa, joka muilta osin tuskin lienee toivottava: jos yhteiskunta polarisoituu ja tuloerot kasvavat, suurin osa nykyisistä hevosharrastajista joutuisi vaihtamaan hevosensa vaelluskenkiin tai maastopyörään.

Hevostalouden kysymykset on helppo laajentaa muihinkin seura- ja harraste-eläimiin. Kaikenlaisten eläinharrastajien kalenterista ja kukkarosta kilpailevat muut ajanviettotavat, jotka saattavat tulla halvemmiksi kuin agilitykoira tai meriakvaario. Usein niihin liittyy vähemmän säädöksiäkin kuin elävien eläinten pitoon.

Toisaalta tennismaila ei kiipeä syliin nuolemaan lempikohtaansa juuri korvan alapuolella. Joillekin se on tenniksen etu, toisille ei.

Ranskalaisraportti tarjoaa laajan esimerkin siitä, kuinka tutkimus tuottaa ratkaisevan tärkeää tietoa eläimistä hyvin monista näkökulmista. Tieto lisääntyy, oli kyse muiden lajien kyvyistä, tunteista ja kognitiosta tai niiden merkityksestä, historiasta ja asemasta.

Saatu tieto on länsimaissa muuttanut eläinsuhdetta entistä arvostavampaan ja tasaveroisempaan suuntaan. Siksi jotkut ranskalaisten neljästä tulevaisuudesta ovat jo nyt todennäköisempiä kuin toiset.

*

Ranskalaisten neljä visiota eivät tietenkään ole ainoa mahdollinen suunta, johon yhteiselomme eläinten kanssa voi kulkea. Tuore selvitys Itämeren alueelta suhtautuu hevostalouden tulevaisuuteen selvästi kriittisemmin, sillä hevosenpitoon vaikuttavat aina myös säädökset, maankäyttö, asenteet sekä talouden tilanteet.

Eläinsuhteen lisäksi onkin syytä tarkkailla eläinten asemaa yhteiskunnassa. Antoisakaan eläinsuhde ei välttämättä tuota iloa käytännössä, jos eläintenpidon hinta karkaa taivaisiin tai eläimettömät alkavat suhtautua eläimiin vihamielisesti.

Heistä kannattaa huolestua. Muuttuvasta eläinsuhteesta ei kannata. Huoli siitä on yhtä tarpeetonta kuin huolestuisimme oikeuden päätöksestä, joka määrittelee kultakalankin seuraeläimeksi: linja suo oikeutta eläimelle, jota ihminen on kirjaimellisesti polkenut jalkoihinsa, mutta ei se meitä mitenkään vahingoita.

Joitakin muutos kuitenkin huolestuttaa. Julkisuudessa huoli ilmenee muun muassa toistuvina uhkakuvina, joissa laki sallii ihmisen avioliiton esimerkiksi sian tai hauvelin kanssa. Aina huoli ei erotu näin räikeänä vaan piiloutuu yksittäisen eläimenomistajan lausahduksiin: ei hevosen kanssa voi olla kaveri tai joku raja eläintenkin hyysäämisessä tai minä en ole mikään koirakuiskaaja.

Missä eläimen itseisarvo tuntuu uhkalta, siellä kuulet puheen, jota hallitsee huoli dominanssista ja vallasta.

*

Huolestuneille haluaisin kertoa, ettei tämä muutos johda mihinkään ennennäkemättömään. Yhteiskunta ei sorru siihen, että paikallinen sekatavarakauppamme myy koirien hääpukuja. Ne ovat ongelma korkeintaan halpatyön ja haaskattujen luonnonvarojen kannalta.

Eläinsuhteen mahdolliset tulevaisuudet eivät synny tyhjästä ”kettutyttöjen” tai ”hullujen kissanaisten” päässä juuri nyt, sillä tämä muutos on pitkän menneisyytensä tuote. Siihen vaikuttaa kaikki, mitä eläimistä on ajateltu aina Plutarkhoksen ajoista saakka. Esimerkiksi ystävyyteen ja kunnioitukseen perustuvaa eläinsuhdetta ei ole kuvattu ainoastaan ranskalaisten utopioissa. Alan kirjallisuus tuntee sen myös Ahvenanmaan vanhasta kansankulttuurista.

Tapahtunut muutos näkyy lehtileikkeissä 35 vuoden takaa, jolloin delfiinit saapuivat Tampereelle. Kukaan ei kysynyt uutisissa, onko oikein vangita älykkäitä merinisäkkäitä pieniin, kaikuviin altaisiin. Viihde meni moraalikysymysten edelle.

Nyt nuo kysymykset löytyvät viimeistään uutisten kommenteista. Tulevaisuuksista ei tarvitse enää huolestua, kun muutos on jo tapahtunut.
 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

_______
Lähteitä

DeMello, M. 2012: Animals and Society: An Introduction to Human-Animal Studies. New York: Columbia University Press.

Herzog, Hal 2010. Some We Love, Some We Hate, Some We Eat: Why It’s Hard to Think Straight About Animals. New York: HarperCollins.

Grimm, D. 2015: Citizen Canine – Our Evolving Relationship with Cats and Dogs. New York: Public Affairs.

Jez, C., Coudurier, B., Cressent, M. & Méa, F. 2013: Factors driving change in the French horse industry to 2030. Advances in Animal Biosciences 4 (2), 66–105.

Koene, P., de Mol, R. M. & Ipema, B. 2016: Behavioral ecology of captive species: using bibliographic information to assess pet suitability of mammal species. Frontiers in Veterinary Science, DOI: 10.3389/fvets.2016.00035.

Kolstrup, C. L, Pinzke, S., Löfqvist, L., Järvinen, M., Korpa, V., Paula, L. & Kursītis, A. 2013: Current status of the equine sector in the central Baltic region (Finland, Latvia and Sweden). Sustainable equine industries promoting economically competitive and innovative regions -hankkeen raportti. Alnarp: SLU. Sähköinen dokumentti.

People v. Garcia. New Yorkin korkeimman oikeuden päätös 28.3.2006. Sähköinen dokumentti.

Suutala, M. 2009: Hyvät ja pahat eläimet. Teoksessa Kainulainen, P. & Sepänmaa, Y. (toim.): Ihmisten eläinkirja: muuttuva eläinkulttuuri. Helsinki: Palmenia Helsinki University Press, 89–102.

Tuan, Y. 1984: Dominance and Affection: The Making of Pets. New Haven: Yale University Press.

Väyrynen, K. 2006: Ympäristöfilosofian historia: maaäitimyytistä Marxiin. Tampere: Niin & näin.

Välimerkintöjä: luun ja kiven kertomaa

Luut eivät kerro ainoastaan kotieläinten historiasta, vaan ne valottavat myös kaiken elämän historiaa. Kun tutkimus katsoo tarpeeksi pitkälle esihistoriaan, luut ja muut kudosten jäänteet voivat olla ainoita todisteita siitä, mitä on tapahtunut toistaiseksi ainoalla elämää kuhisevalla planeetalla.

Helsingissä luihin ja elämän historiaan voi perehtyä Luonnontieteellisen museon perusnäyttelyissä.

Kauniisti toteutettu Luut kertovat -näyttely esittelee kokonaisia luurankoja ja yksittäisiä luita, joita on tarjolla myös laatikollinen kävijän vapaasti kopeloitavaksi. Tunnistusvinkkejä voi luntata viereisestä naudan luurangosta. Luulaatikon ääreen jumittuukin helposti: Olikos tämä olkaluu… Jännä nivelpinta tuossa… Jaa, tämän täytyy olla ylösalaisin, koska tuo on okahaarake…

Kun nykyisten eliöiden luut on ihmetelty, Elämän historia -näyttely vie jo niin kaukaiseen aikaan, että muistona ovat säilyneet vain kivettyneet elämän jäljet. Hennoimmat todisteet näyttävät kivisiltä varjoilta, joissa muinainen olento vain häivähtää, käväisee.

Fossiili on kivettynyt eliö tai sen jättämä painauma tai jälki, joka on hautautunut esimerkiksi hiekkaan tai laavaan ja muuttunut hiljalleen kiveksi. Luonnontieteellisen museon kolmas kerros esittelee sekä aitoja fossiileja että eliöiden rekonstruktioita. Näyttely etenee kronologisesti aina stromatoliiteista, ammoniiteista ja trilobiiteista varhaisiin kaloihin, dinosauruksiin ja lopulta nisäkkäisiin. Muinainen varsieväkala Tiktaalik roseae joko puuttuu tai jää huomaamatta visuaalisesti yltäkylläisessä näyttelyssä, mutta pettymystä lievittää hilpeyttä herättävä rekonstruktio kalasta, joka näyttää olevan tosi iloinen ordoviikkikaudesta.

Toisen kerroksen Muutosta ilmassa esittelee luulöytöjä puolestaan ilmastonmuutoksen lomassa. Suomen vanhin luu on kuulunut mammuttien edeltäjälle, Deinotherium-suvun norsulle, jonka vasemman etujalan luu on peräisin 5–19 miljoonan vuoden takaa. Luu löytyi Suomusjärveltä jo vuonna 1960 mutta unohtui sen jälkeen vuosikymmeniksi autotalliin.

Mammutin jäänteitä on Suomesta löytynyt vain kymmenen kertaa. Toistaiseksi viimeisin mammutinluu löytyi vuonna 2005 merestä Vuosaaren sataman ruoppauksissa Helsingissä. Luuta ei ole voitu radiohiiliajoittaa, mutta senkin pinnasta on saatu talteen piileviä. Niiden perusteella luu on mahdollisesti peräisin jopa 120 000 vuoden takaa Eem-interglasiaalikaudelta.

Näyttelyt elämän historiasta ja ilmastonmuutoksesta perehdyttävät myös menetelmiin, joilla luita on tutkittu ja ajoitettu. Tiede on syystä esillä, kun ajan henki tuntuu toisinaan epätieteelliseltä, jopa tieteenvastaiselta.

Tervetullut on myös ihmeen tuntu, joka herää luita ja fossiileja katsellessa. Ryhävalaan ääntely soi valtavan luurangon alla, ja on vaikea päättää, kumpi on ihmeellisempää – merinisäkkään koko vai sen polveileva, eteerinen laulu.

Salillinen tuttuja ja outoja nisäkkäitä muistuttaa siitä, kuinka pohjimmiltaan kaikki elämä koostuu samoista osasista. Luurangon perusteella nokkasiili on lepakko ja seepra on mursu: nisäkkäät ovat sisuksistaan yhtä ja samaa, samat luut samassa järjestyksessä, vain koko ja mittasuhteet vaihtelevat. Ihmisen erityisasema sortuu, kun sisältä näytämme vain yhdeltä lajilta muiden samannäköisten joukossa.

 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

 

Evoluution klassikko: hevoseläinten raajan kehitys monivarpaisesta yksivarpaiseksi.
Evoluution klassikko: hevoseläinten raajan kehitys monivarpaisesta yksivarpaiseksi.

*

Merkintä on ilmestynyt Eläinesseiden numeroiden 1/2016 ja 2/2016 välissä.

Kysely lukijoille – avoinna vielä syyskuun

Mistä eläinlajeista ja eläimiin liittyvistä aiheista haluaisit lukea lisää? Kaksiosainen kysely on avoinna vielä syyskuun ajan. Kysely on anonyymi, eikä siihen vastaaminen vaadi rekisteröitymistä eikä yhteystietoja.

Palautetta ja toiveita voit halutessasi jättää myös yhteydenottolomakkeella tai sähköpostitse. Kiitos jo tähän mennessä yhteyttä ottaneille!

Kysely 1: lajit


Kysely 2: aiheet

Sata vuotta sitten

”Naparetkillä tarvitaan miehiä, jotka pystyvät olemaan julmia eläimille”, toteaa seikkailija Ranulph Fiennes televisiossa ranskalaiselle dokumenttiryhmälle. Dokumentti vihjaa, että Amundsen ehtii vuonna 1911 valloittamaan etelänavan ensimmäisenä, koska hän hakkaa koiriaan säälimättä, ja Sir Ranilta on leikattu mukaan kommentti, joka vahvistaa: julmia piti olla.

Kuinka hyvin dokumentintekijät mahtavat tuntea niiden tarinat, joita me nyt sata vuotta myöhemmin väitämme yksitotisen julmiksi? Jos he tuntevatkin historian, heillä näyttää olevan tarve valikoida siitä omaan kertomukseensa sopivimmat osat.

*

”Birdie” Bowers vihaa äärimmäisen kuumaa ja äärimmäisen kylmää säätä. Tästä huolimatta hän pestautuu mukaan kapteeni Scottin retkikuntaan matkalle, jolta hän ei koskaan palaa.

Matkakumppanit kuvaavat Birdietä uskonnolliseksi konservatiiviksi, jonka mielipiteissä voi luottaa ainakin äärimmäisyyteen, jos ei niinkään niiden helppoon ennustettavuuteen. Samaan aikaan häntä pidetään parhaana matkaseurana, jota toivoa saattaa.

Etelämantereen kesä on kääntymässä syksyksi helmikuun lopulla 1911. Osa Scottin retkikunnasta on palaamassa pitkältä marssilta, jonka aikana he ovat haudanneet ruokaa ja polttoainetta pieniksi täydennysvarastoiksi tulevan naparetken reitin varrelle.

Birdie Bowers on palaamassa pääleiriin kahden matkakumppaninsa ja neljän ponin kanssa, kun hän puoli viideltä maaliskuun ensimmäisenä aamuna havahtuu outoon ääneen. Bowers luulee, että joku poneista on murtautunut kaurasäkille, mutta ääni kuuluukin jäästä. Tulee kiire herättää toiset.

*

Kiinteä merijää heidän telttansa ympärillä on särkynyt lukemattomiksi jäälautoiksi, ja leiri ajautuu ajojään keskellä kohti avomerta. Kaukana siintävät kukkuloiden laet, mutta muuten maisema on pelkkää utua ja alati liikkuvaa jäätä, joka keinuu tumman veden pinnalla.

Ensimmäinen menetys on tapahtunut heidän huomaamattaan. Yksi poneista on kadonnut yöllä, kun jää on murtunut aivan sen makuupaikan alta.

Lautta lautalta he lähtevät etenemään kohti kiintojäätä. Ponit hyppäävät tumman veden yli: eivät mielellään, mutta kun kolmikosta rohkein Punch suostuu ensin yli, muut seuraavat perässä. Välillä he joutuvat kääntymään takaisin, kun jäälautta ajautuu liian kauas muista. Joskus on odotettava tuskaisen pitkiä minuutteja, että heidän lauttansa saavuttaa riittävän tukevan lautan reunan. Koko ajan ajojää vie heitä vääjäämättä kohti länttä.

Jälkeenpäin Bowers kehuu kirjeessään kotijoukoille, kuinka tyylikkäästi ponit hyppäävät. Kun he joutuvat odottamaan, eläimet seisovat mykkinä ja jäystävät hiljaisessa yhteisymmärryksessä toistensa riimuja ja valjaita.

Oli liikuttavaa katsoa niiden varauksetonta luottamusta meihin, Bowers kertoo kirjeessään alleviivaamatta sitä, kuinka paljon on halunnut olla tuon luottamuksen arvoinen. Lukija ymmärtää korostamattakin.

*

Kuuden tunnin jälkeen he lähestyvät kiintojään reunaa. Rossin jäähylly poikii ajojäähän yhä uusia lauttoja. Säälimätöntä maisemaa halkovat miekkavalaiden mustat selkäevät, jotka kohoilevat lauttojen välistä valaiden saalistaessa jäihin jääneitä hylkeitä.

Maihinnousu ei onnistu. Rossin jäähyllyn reuna nousee ajojäästä pystysuorana seinämänä, ja kaiken huipuksi lauttojen ja rannan väliin jää yli kymmenen metrin kaistale aaltoilevaa jääsohjoa, jossa miekkavalaat uivat edestakaisin. Poneja ja rekiä on mahdotonta saada kiintojään puolelle, joten Bowers lähettää avunhakuun Tom Creanin, jolla on heistä tarkin näkö. Sitä tarvitaan, jotta hän löytää ensin reitin ylös jäähyllylle ja sen jälkeen paikallistaa muun retkikunnan sokeuttavan valkoisesta maisemasta.

Jäälautalla Birdie Bowers ja Apsley Cherry-Garrard seuraavat hänen kulkuaan kaukoputkella. Mitä kauemmas Crean loittonee, sitä vaikeampi on erottaa häntä keisaripingviineistä, jotka kaukaa näyttävät aivan ihmisiltä.

Aallokko tyyntyy. Tuntien ajan he tihrustavat kaukoputken läpi, kuinka Crean etenee jäälauttoja pitkin, ennen kuin hän lopulta pääsee kiipeämään kiintojäälle ja katoaa näkyvistä Rossin jäähyllyn pinnalle.

*

Ponit saavat sen päivän rehuannoksensa. Bowersia eivät hermostuta niinkään edessä olevat pelastusoperaatiot kuin miekkavalaat, jotka käyvät tuon tuosta silmäilemässä outoja maanisäkkäitä.

Kaukana näkymättömissä Rossin jäähyllyllä Crean tavoittaa kapteeni Scottin, joka raivostuu: mikseivät kaikki kolme ole pelastautuneet ja hylänneet poneja ajojäälle? Bowers toteaa myöhemmin ykskantaan, että ponien hylkääminen on päivän aikana ainoa ajatus, joka ei juolahda hänen mieleensä ensimmäistäkään kertaa.

Apu saapuu illansuussa. He pelastavat ensin reet ja varusteet, ja lopulta miehet kapuavat turvaan kiintojäälle. Siellä he alkavat kaivaa kourua, jota pitkin ponit voisivat kiivetä ylös jäähyllylle. Koko ajan on riskinä, että jään reuna murtuu ja suistaa heidät hyiseen mereen.

Työ valuu hukkaan. Aallokko yltyy, ja lautta poneineen alkaa liikkua jälleen kohti avomerta.

Ennen kuin he jättävät ponit, Bowers käy riisumassa niiltä rehupussit päästä. Nopeasti kyhätyssä leirissä he syövät päivällisensä kolmelta aamulla vaisuissa tunnelmissa.

*

Pelastusyritykset jatkuvat seuraavana päivänä. Ponien lautta on liikkunut meressä kiintojään suuntaisesti, ja he pääsevät uudelleen eläintensä luo. Seisomisesta jäykistynyt Punch ei tällä kertaa hyppääkään edellispäivän tyylillä vaan putoaa jäälauttojen väliin. Kun ei ponia saada autetuksi jäälautalle, kukaan ei halua jättää sitä miekkavalaiden revittäväksi, ja Punchin kohtaloksi koituu jäähakku.

Jää liikkuu jälleen yhä nopeammin, ja Uncle Bill kieltäytyy hyppäämästä. Scott käskee miehet pois jäälautalta, mutta Bowers teeskentelee, ettei kuule. Viime hetkellä poni suostuu hyppäämään, ja jälleen he loikkivat lautalta toiselle kilpajuoksussa aikaa vastaan, kunnes viimeisellä hypyllään poni säikähtää miekkavalaita ja putoaa veteen. Neljän miehen voimin he saavat sen kiskottua kiintojään reunalle asti, mutta Uncle Billin takajalat eivät enää kanna.

Jo yhden ponin lopettanut Oates sanoo, ettei kykene samaan toista kertaa. Birdie Bowers toteaa, että jos joku lopettaa hänen nimikkoponinsa, se on hän itse.

Sitten hän tarttuu hakkuun.

*

Seuraavan teokseni taustatyönä olen lukenut näistä eläinsuhteista yhä uudelleen ja yhä uusista näkökulmista, mutta paljon en tunne tästä viisastuneeni.

Nykytiedon valossa on helppo vertailla näkemyksiä eläinten käytön oikeutuksesta ja moraalikysymyksistä. On myös helppo ymmärtää, miksi ruohonsyöjien vienti jäiselle mantereelle on tuomittu päättymään tuhoon jo sillä hetkellä, kun laivat ovat Uudessa-Seelannissa nostaneet ankkurinsa ja ottaneet kurssin etelään.

Helppo on myös nähdä, miksi 2000-luvulla historian ja eläinsuhteen tutkimus on kysynyt, miten varhaisien naparetkien eläimiä on kohdeltu ja olivatko retkikuntien johtajat niiden kanssa kyllin päteviä. Ja lopulta on helppo havaita sekin, millainen kulttuurinen keskustelu kiteytyy Sir Ranulph Fiennesin lausahdukseen miehistä, jotka pystyvät olemaan julmia eläimille.

*

Kukaan ei luonnollisesti voi kiistää, kuinka sulaa hulluutta on viedä planeetan karuimmalle mantereelle eläimiä, joiden hengen jo menomatka vaarantaa. (Scott menettää ensimmäisen ponin ja ensimmäiset kaksi koiraa alle viikon kuluttua siitä, kun Terra Nova on jättänyt Uuden-Seelannin taakseen.)

Harva kykenisi puolustamaan myöskään sitä laskelmoivaa julmuutta, jota vaatii päättää elävästä muonavarastosta. Suuri yleisö saattaisi nykyään älähtää, jos tutkimusmatkan hinta olisi kokonainen lauma tuntevia olentoja, joiden elinolot eivät perillä täyttäisi alkeellisimpiakaan eläinsuojelusäädöksiä.

Nämäkään tosiseikat eivät muuta sitä, mitä matkalaiset ovat omin sanoin kertoneet tunteistaan noita eläimiä kohtaan. He ovat joutuneet käskemään kovallakin kädellä koiria ja hevosia, joiden ei koskaan olisi pitänyt joutua heidän mukaansa. He eivät kuitenkaan tehneet sitä kevein mielin tai turtana olosuhteiden pakosta syntyvälle julmuudelle: tarinoita värittää myös lajirajat ylittävä lojaalius ja luottamus, jollaista en aisti edes kaikkien nykyihmisten suhteessa eläimiinsä.

He olisivat voineet hylätä ponit jäälautalle heti aamunkoitteessa. Heidän ei olisi tarvinnut tahria käsiään vereen. He olisivat voineet jatkaa matkaa heti, kun reet oli saatu turvaan, mutta eivät he voineet.

Paljonko ihmisen suhde muihin eläimiin on sadassa vuodessa tosiasiassa muuttunut? Se on kysymys, johon en aineistostani löydä yhtään yksinkertaista vastausta.
 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

_______
Lähteitä

Cherry-Garrard, Apsley 1922/1994: The Worst Journey in the World. Antarctica 1910–13. London: Picador.

Harrison, B. 1973: Animals and the state in nineteenth-century England. English Historical Review 88 (CCCXLIX), 786–820.

Mason, Theodore 1979: The South Pole Ponies. New York: Dodd, Mead.

Murray, Carl 2008: The use and abuse of dogs on Scott’s and Amundsen’s South Pole expeditions. Polar Record, 44 (4), 303–310.

Scott, Robert Falcon 1913: Scott’s Last Expedition 1. London: Dodd, Mead.

Serpell, James A. 2009: Having our dogs and eating them too: why animals are a social issue. Journal of Social Issues 65 (3), 633–644.

Wilks, Sarah L. 2012: The coldest dog and pony show on Earth: animal welfare on the first expeditions to reach the south pole. Anthrozoös 25 (1), 93–109.

Kokonainen kuva pirstaleisesta historiasta

Kun luu säilyy maaperässä huonosti ja kirjallisia lähteitä on vähän, kuva Suomen ensimmäisistä kotieläimistä on yhtä pirstaleinen kuin ne luunsirut, joista tuota historiaa on täytynyt etsiä.

Tätä salapoliisintyötä kuvaa dosentti Auli Bläuer viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Voita, villaa ja vetoeläimiä – karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Yleistajuinen teos asettuu luontevasti yleisen tietokirjallisuuden ja tutkimuskirjallisuuden rajamaille. Sen tieto käy kenen hyvänsä luettavaksi, mutta lähteitä kaipaava löytää ne viitteistä helposti, ja lukuisiin taulukoihin ja liitteisiin on koottu paljon yksityiskohtaista tietoa.

Bläuer aloittaa valottamalla tutkimusmenestelmiä, tekee katsauksen kotieläinten historiaan ja käy sen jälkeen läpi lajeittain, mitä eri kotieläimistä on tähän mennessä saatu selville. Lopussa seuraa vielä maatiaisrotujen historiaa muinaisista eläimistä tuontikarjaan ja pieni katsaus rotujen nykytilaan.

Kotieläimistä mukaan ovat päässeet nauta, hevonen, lammas, vuohi, sika ja siipikarja. Porot rajautuvat teoksen ulkopuolelle, samoin koira ja kissa. Lukiessa herää nopeasti nälkä vastaavalle teokselle seura- ja lemmikkieläinten historiasta – onhan maahan tiettävästi tullut eksoottisiakin lemmikkejä, kuten Pehr Kalmin kaksi opossumia 1700-luvulla.

Bläuerin kuvaamaa karjaa on elänyt länsirannikolla ainakin nelisentuhatta vuotta. Vanhin luulöytö kotieläimistä on peräisin Pietarsaaresta, ja radiohiiliajoituksen mukaan tämä vuohi tai lammas on elänyt 1 950–2 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Luunpala on löydetty kaivauksilta jo vuonna 1935 mutta tutkittu, tunnistettu ja ajoitettu vasta viisi vuotta sitten. Saman kohteen muut löydöt käsittävät hylkeen- ja kalanluuta.

Bläuer tarjoilee teoksessaan kosolti tämäntyyppistä tietoa, jota on ammennettu sekä arkeologiasta että historiallisista lähteistä ja kuvista. Sekaan mahtuvat myös ne väistämättömät kysymykset, joita lukija nykyhetkestä käsin tulee pohtineeksi: miksi kotieläimiä on pidetty noinkin varhain, ja mitä eläimet ovat omistajilleen merkinneet?

Eläintenpidon motiiveina Bläuer mainitsee ravinnon ja muiden hyödykkeiden lisäksi eläinten symboliarvon. Kotieläimet ovat voineet olla yhteisöille tärkeitä, vaikkei niiden käytännön merkitys olisi alussa ollut kovinkaan suuri. Jokin syyhän on täytynyt olla sille, että eläimiä on riskeistä huolimatta haluttu pitää kaikki nämä vuosituhannet, jotka johtavat oman aikamme maatiaiseläimiin.

Kaikki eivät ole nykypäivään saakka selviytyneet. Siinä missä suomenhevonen voi hyvin, osa sorkkaeläinten roduista on vakavasti uhanalaisia ja itäsuomalainen maatiaissika oli päässyt katoamaan jo sata vuotta sitten. Kapean, pitkäjalkaisen ja tiheäkarvaisen ”pirtasian” perimää ei saada talteen enää yhteenkään geenipankkiin.
 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

_______
Auli Bläuer 2015: Voita, villaa ja vetoeläimiä – karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Karhunhammas 15. Turku: Arkeologia, Turun yliopisto.