Brittien neljä vuotta kestänyt selvitys hevosten hyvinvoinnista valmistui viime vuonna. World Horse Welfaren, Bristolin yliopiston ja Bristolin hevosten hyvinvointiprojektin selvityksestä käy ilmi, että hevosten hyvinvoinnissa ilmenee Englannissa ja Walesissa hevosammattilaisten mielestä neljä selkeää ongelmaa. Ne ovat hoitamaton stressi- ja kipukäytös, ruokintavirheet, pitopaikan ongelmat sekä heikkenevä hyvinvointi, kun omistaja lykkää sairaan eläimen lopetusta.

*

Kahdessa aiemmassa selvityksessä Ison-Britannian hevosmääräksi on arvioitu 944 000–1 350 000 yksilöä. Tämä on 12–18 kertaa Suomen tämänhetkinen hevosmäärä.

Tyypillinen brittihevonen on harrasteratsu. Yleisin käyttötarkoitus on hacking, harrasteratsastus maastossa. Aiemmassa selvityksessä 87 prosenttia vastaajista ilmoitti harrastuksekseen maastoilun vähintään kaksi kertaa kuussa. Toisessa selvityksessä yli puolet kertoi pitävänsä harrastehevosia. Pelkästään seura- ja eläkehevosia oli enemmän kuin kilpahevosia, joiden osuus jäi selvästi alle kymmenen prosentin.

Suurin osa saarivaltion hevosista asuu omistajiensa kotitallilla tai maatilalla. Loput on majoitettu erityyppisiin puoli- tai täysihoitopaikkoihin ja yksityistalleille. Murto-osa brittihevosista viettää elämänsä ratsastuskouluissa, vuokralaitumilla tai valmennustalleilla.

Suomessa tehdyssä kyselytutkimuksessa 44 prosenttia suomalaisista talleista harjoitti ravihevosten valmennusta ja 40 prosenttia hevoskasvatusta. Harrastetallit ylsivät vasta kolmannelle sijalle 37 prosentilla.¹ Karkeasti voikin yleistää, että Britanniaa hallitsevat harrasteratsut, mutta Suomessa vallalla ovat ravurit ja siitoshevoset.

*

Selvityksen loppuraportin ristiriitaisin osuus kuvaa käsityksiä eläinten hyvinvoinnista. Tutkijat haastattelivat kaikkiaan 31 vastaajaa, jotka toimivat hevosten parissa työkseen tai harrastuksenaan. Vastaajiin sisältyykin hevosalan väkeä kengityssepästä ja teurastajasta aina eläinsuojeluvalvojaan ja poolonpelaajaan. Vähemmistöjen näkökulmaa edustaa hevosenomistaja traveller-yhteisöstä.

Vastaajat liittivät hyvinvoinnin vahvasti resursseihin, joita omistaja eläimelleen tarjoaa. Jotkut yhdistivät sen myös hevosen tuntemuksiin ja myönteisiin kokemuksiin, joilla nähtiin yhteys ”luonnollisiin” elinoloihin.

Monille hyvinvointi määrittyi kuitenkin kielteisten yhteyksiensä kautta. Vastaajat puhuivat heikentyneestä hyvinvoinnista ja kuvailivat eläinsuojelutapauksia. Heikentynyt hyvinvointi nähtiin vahvasti toisten ongelmana, ei niinkään oman hevosenpidon riskinä.

*

Tutkimustiedolle on tarvetta. Tätä kuvastaa se, että selvityksen vastaajat eivät olleet yksimielisiä edes siitä, mitkä resurssit ovat hevosen hyvinvoinnille tärkeitä.

Kouluratsastusvalmentaja painotti eläinten ulkoilua niiden psyykelle tärkeänä, kun taas point-to-point-laukkaratsastaja ei nähnyt vapaalla tarha- tai laidunliikunnalla arvoa. Hänen mielestään useimmille hevosille ”toimii todella hyvin” se, että ne seisovat tallissa 24 tuntia päivässä seitsemänä päivänä viikossa.

Kun tutkijat kokosivat haastatteluissa mainitut hyvinvointiongelmat yhteen, luettelon kärkisijoja pitivät laihuus, aliruokinta, tallissa seisotus vuorokauden ympäri ja huono kavionhoito. Lista heijastelee Brittein saarten pito-olosuhteita: kun monet hevosista laiduntavat ympäri vuoden, ilman lisäruokintaa osa laihtuu talvisin.

Yleisinä hyvinvointiongelmina mainittiin kuitenkin myös ylipaino ja kaviokuume. Pitopaikat ja ruokinta vaihtelevatkin Britanniassa ääripäästä toiseen. Osa eläimistä laihtuu ympärivuotisilla laitumillaan, osa taas seisoo tallissa ja lihoo.

*

Haastatteluista tutkijat koostivat laajan luettelon hyvinvointiongelmista, joita he seuraavassa vaiheessa tarkensivat ja karsivat 20 asiantuntijan avulla. Hevosalaa tuntevat ammattilaiset olivat ammatiltaan muun muassa eläinlääkäreitä, hevosten käytösneuvojia sekä alaa säätelevien järjestöjen edustajia.

Alkuperäinen hyvinvointiongelmien lista käytiin läpi kolmella haastattelukierroksella. Ongelmatilanteet asetettiin tärkeysjärjestykseen, ja alkuperäinen 52 kohdan luettelo piteni vielä kymmenellä uudella ongelmalla. Näitä rajaamalla tutkijat saivat esiin perimmäiset hyvinvoinnin uhkat.

Ensimmäisellä haastattelukierroksella asiantuntijat luokittelivat mainitut ongelmat sen mukaan, kuinka vakavia tilanteet heidän mielestään olivat ja kuinka pitkäkestoista kärsimystä ne aiheuttivat. Vastaajat myös järjestivät ongelmat sen perusteella, kuinka suurta hevosmäärää ne heidän mielestään koskettivat.

Toisella kierroksella asiantuntijat määrittelivät kullekin ongelmalle prioriteetin. Luokkia annettiin kolme: korkea prioriteetti, tärkeä mutta ei priorisoitava sekä matala prioriteetti.

Lopuksi tutkijat järjestivät asiantuntijoille työpajan, jossa aiheista yritettiin päästä yhteisymmärrykseen. Paikalle saapui 12 kaikkiaan 20 asiantuntijasta.

Kolmen karsinta- ja rajauskierroksen tuloksena jäljelle jäi neljä pääongelmaa, jotka ammattilaisten mielestä akuuteimmin uhkaavat brittihevosten hyvinvointia. Ne ovat ruokintavirheet, pitotavan ja -paikan ongelmat, liian pitkään lykätty eutanasia sekä stressi- ja kipukäytös, johon ei ole puututtu.

*

Stressi- ja kipukäytös jää tutkijoiden mukaan ratkaisematta pääosin kahdesta syystä. Joko eläimen hoitaja ei havaitse hevosen stressiä tai kipua tai tulkitsee käytöstä väärin, tai käytöksen syyt kyllä ymmärretään, mutta niihin ei puututa tutkimus- ja hoitokulujen vuoksi.

Jotkut yksinkertaisesti torjuvat hevosen kivun mielestään.

Hoitamaton kipu tai stressi on brittiasiantuntijoiden mukaan merkittävä hyvinvointiongelma, sillä se koskee suurta hevosmäärää ja voi jatkua pitkään hyvinkin vakavana.

Ammattilaisten mielestä ruokintavirheet vaarantavat Britanniassa hyvinvoinnin yleensä yliruokinnan muodossa – ei niinkään aliruokinnan, toisin kuin selvityksen aiemmassa vaiheessa. Hevoset lihovat monista syistä: Jotkut omistajista ruokkivat liikaa rakkautensa osoituksena tai estääkseen hevostaan tylsistymästä, toiset taas noudattavat ryhmäpainetta tai ruokintasuosituksia, jotka on saatu väkirehuja kauppaavilta yrityksiltä. Yliruokintaan johtavat myös liian rehevät laitumet.

Asiantuntijat kuitenkin toteavat, että rehua ei aina ole helppo vähentää, jos ruokinnasta on jo poistettu turhat väki- ja lisärehut. Raportti toteaa: ”Jos hevosten karkearehun saantia rajoitetaan, [asiantuntijoiden mielestä] niiden tarve laiduntaa isoja osia päivästä jää tyydyttymättä, millä on seurauksensa sekä fyysiselle että psykologiselle hyvinvoinnille.”

Vaikeimmissa tapauksissa ongelma ei ole hevosenomistajan yksin ratkaistavissa. Helposti lihovaa hevosta voi olla hyvin vaikea laihduttaa, jos sopivia rehuja ja liikuntapaikkoja ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

*

Sosiaalinen eristys uhkaa hevosten hyvinvointia niillä brittitiloilla, joiden hevoset ulkoilevat hyvin vähän tai seisovat sisällä aina. Nämä hoitovirheet johtuvat muun muassa hevoskulttuurista ja perinteistä, ryhmäpaineesta, ihmisen psyykestä, ilmastosta ja tallien resurssipulasta.

Liian pienet laitumetkin aiheuttavat turhaa sisälläpitoa, sillä joillain talleilla hevosten on seistävä tallissa, jotta ne eivät polje koko peltoa mudaksi. Englannissa ja Walesissa tallit harvoin perustavat erillisiä hiekka- tai soratarhoja; suuri osa hevosista ulkoilee peltolaitumilla ja muilla nurmilla.

Pitotavan ja -paikan ongelmat koskevat suurta hevosmäärää, mutta selvityksen asiantuntijat eivät aina päässeet sopuun siitä, mitkä tilanteet ovat ongelmia ja miten puutteet pitäisi ratkaista.

Estehevosten valmentaja totesi haastattelussa, ettei hevosta voi pitää sisällä ympäri vuorokauden, koska se on luonnotonta ja hevonen olisi ”läpeensä onneton”. Vakuutusyhtiön edustaja taas totesi melko mykistävällä kehäpäätelmällä, ettei kaikkia Keski-Euroopasta tuotuja hevosia voida tarhata, koska niitä ei ole koskaan tarhattu. Hänen mielestään pysyvä koppihoito sopii joillekin hevosille.

Väite palauttaa mieleen jo edesmenneen eläinlääkäri Midge Leitchin artikkelin kouluratsujen hyvinvointiongelmista.

Kilpahevosia hoitanut Leitch piti tarhausta niin tärkeänä hyvinvoinnille, että myös levottomat ja ylireagoivat hevoset piti hänen mielestään opettaa viihtymään tarhassa. Jollei se onnistunut muuten, Leitch piti perusteltuna vaikka rauhoittaa hevoset kevyesti alkuvaiheessa, kunnes ne oppivat uudelleen viihtymään ulkona ja liikkumaan vapaana.

Vanhassa suuressa hevosmaassa on tehtävä vielä pitkään töitä, ennen kuin eläinten lajinmukaiset käyttäytymistarpeet ovat kyllin selviä niillekin, jotka mielestään eivät tarvitse tutkimuksen tukemaa uusinta tietoa.

 
Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

_______
1      Pikkarainen 2005, 23.

Horseman, Susan ym. 2016: Horses in Our Hands: The Welfare Challenges Facing the UK’s Equine Population. Sähköinen dokumentti

Leitch, Midge 2011: Welfare in the discipline of dressage. Teoksessa McIlwraith & Rollin (toim.): Equine Welfare. Chichester: Wiley-Blackwell, 332–340.

Pikkarainen, Mari 2005: Hevosten hyvinvointi ja lajinmukainen käyttäytyminen sekä niiden toteutuminen suomalaisilla talleilla. Maaseutuelinkeinojen koulutusohjelman opinnäytetyö, Hämeen ammattikorkeakoulu. Sähköinen dokumentti
 

Poimi hyllystäsi teos, joka käsittelee eläinten käyttäytymistä ja koulutusta. Jos lähteesi on ilmestynyt viimeisten sadan vuoden aikana, luultavimmin löydät siitä tämän johtoajatuksen: Muut eläimet elävät tässä hetkessä. Muut eläimet eivät pysty suremaan mennyttä eivätkä huolestumaan tulevasta. Muille eläimille on olemassa vain tässä ja nyt.

Eläimiä käsittelevän ihmisen pitää tietenkin ensin oppia, että koiranpennulle, lehmälle tai papukaijalle ei voi huomenna antaa palautetta siitä, mitä eläin teki tänään. Eläimiä kouluttava joutuu operoimaan kuluvassa hetkessä ja opettelemaan, kuinka palautetta annetaan viipymättä ja oikeista asioista.

Silti teemme itsellemme ja eläimille karhunpalveluksen, jos jäämme toistamaan pelkkää tässä hetkessä -mantraa. Vanha totuus pitää paikkansa eläimiä kouluttaessa, mutta eläinten ajantajusta ja kognitiivisista kyvyistä se antaa turhan yksinkertaisen kuvan. Tutkijat tietävät aiheesta nykyään sellaistakin, mikä haastaa vanhat käsitykset muiden eläinten ajantajusta.

*

Tähän mennessä on selvinnyt, että jotkin muista eläimistä pystyvät ennakoimaan tulevaa. Tietyt lajit ja yksilöt ymmärtävät mahdollisiksi myös muut asiaintilat kuin nykyhetken. Eniten kokemusta tästä on kertynyt muiden kädellisten parista, mutta niiden lisäksi tutkijat olettavat ainakin koirille jonkinlaisen episodimuistin.

Etologi Frans de Waal kertoo tuoreessa teoksessaan naarassimpanssi Franjesta, jota hän aikoinaan tarkkaili eläintarhassa Alankomaiden Arnhemissa. Eräänä marraskuun aamuna Franje keräsi sisällä lämpimässä majapaikassaan kokoon sylillisen olkia. Kun simpanssit pääsivät ulos, Franje kantoi olkisylyksen ulos saarelle, jolla lauma oleili päivisin.

Edellispäivä oli ollut viileä. Lämpimän ilmaston lajina simpanssit olivat taatusti huomanneet syksyisen lämpötilan. Yksikään eläintarhan simpansseista ei kuitenkaan ollut aiemmin kantanut olkia ulos pysyäkseen päivällä lämpimänä.

Näin Franje näytti kuitenkin tekevän.

Se ei reagoinut kylmään ilmaan, koska aamulla oljet kootessaan simpanssi oli vielä lämpimässä sisätilassa. Se varautui paleluun, joka alkaisi vasta myöhemmin päivällä. Jos Franje olisi elänyt tässä ja nyt, pysyvästi nykyhetkeen vangittuna, se ei olisi voinut varautua tuleviin olosuhteisiin. Sen täytyi pystyä mielessään vähintään muutaman tunnin aikamatkoihin, jotta se saattoi ennakoida tulevan päivän kylmän ilman ja varautua siihen.

*

Puoli vuosisataa sitten kukaan itseään kunnioittava eläintieteilijä ei olisi kuvannut Franjen tapausta niin kuin de Waal kertoo siitä nyt. Eläinten käyttäytymisen tutkimusta hallitsi lähes koko 1900-luvun ajan behavioristinen suuntaus, jonka hallitsemassa tiedemaailmassa de Waalin kertomus olisi merkinnyt ammatillista itsetuhoa.

Suurimman osan viime vuosisadasta tiede suhtautui eläinten älykkyyteen ylivarovaisesti ja epäluuloisesti, de Waal kirjoittaa. Hänen mukaansa aikeet ja tunteet sopi liittää eläimiin vain höpsöissä kansanuskomuksissa. Tietenkään vaikkapa kissa ei tiennyt, mitä tahtoo, saati että eläimet olisivat tajunneet mitään menneistä tai tunteneet toistensa tuskan.

Eläinten käyttäytymistä opiskelevat eivät joko välittäneet niiden kognitiosta, tai he aktiivisesti vastustivat koko ideaa. Useimmat eivät halunneet koskea aiheeseen pitkällä tikullakaan, de Waal kertoo.

*

Kun Frans de Waal aloitteli opintojaan, tutkimusta hallitsi kaksi kilpailevaa käsitystä muista eläimistä. Ensimmäiselle näistä koko planeetan muu fauna koostui pelkistä ärsyke–vasteautomaateista, jotka kykenivät ainoastaan tavoittelemaan palkkioita ja välttelemään rangaistuksia. Toiselle suuntaukselle muut eläimet olivat biologisia robotteja, joille geenit soivat erinäisiä vaistoja.

Kumpikin käsitys suhtautui eläimiin mekanistisesti. Tutkijan ei tarvinnut turhaan vaivata itseään eläinten päänsisäisellä elämällä. Jos joku siitä sattuikin kiinnostumaan, hänet leimattiin eläimiä inhimillistäväksi tai romantisoivaksi höppänäksi tai ylipäätään epätieteelliseksi.

Miksi etologia väisteli niin pitkään eläinten sisäisiä tiloja? Kenties se oli empiiriselle tutkimukselle välttämätön kehitysvaihe, Frans de Waal kirjoittaa. Seurauksena etologia käänsi selkänsä kognitiolle ja keskittyi siihen, mitä käytös merkitsi eloonjäämisen kannalta. Kaikki älyyn ja tunne-elämään liittyvät kysymykset väistettiin kuvaamalla ne toisin.

Jos bonobo ryntäsi kirkuvan laumatoverinsa luo ja halasi tätä, tutkijat kysyivät, kuka tästä hyötyi. Kukaan ei kysynyt, mitä bonobot ymmärsivät toistensa mielentiloista ja miksi yhden tunteet vaikuttivat toiseen.

*

Kun etologit vielä väistivät kysymykset eläinten tunteista ja kognitiosta, filosofit ryhtyivät toimeen.

Vuonna 1974 filosofi Thomas Nagel halusi tietää, millaista olisi olla lepakko. Nagelille ei riittänyt tieto siitä, miltä se tuntuisi ihmisestä. Hän tahtoi tuntea, millaista lepakosta olisi olla lepakko.

Nagel ei ollut ensimmäinen tätä pohtinut filosofi. Jo Ludwig Wittgenstein oli todennut Filosofisissa tutkimuksissaan vuonna 1953: jos leijona osaisi puhua, emme ymmärtäisi sitä. Aforismi alleviivaa sitä, kuinka vaikea toisen nahkoihin on päästä. Edes toisen ihmisen pään sisään ei löydy reittiä, saati sitten toiseen lajiin kuuluvan eläimen.

Mutta jos kukaan ei olisi kuvitellut, millaista on olla lepakko, lentävien nisäkkäiden kaikuluotausta tuskin olisi löydetty. Samaan tapaan esimerkiksi mehiläisten ja kimalaisten käyttäytymisestä on löytynyt sitä enemmän ällistyttäviä piirteitä, mitä enemmän tutkijat ovat tohtineet niitä kuvitella ja sen jälkeen selvittää.

*

On käynyt ilmi, että jotkin eläimet päihittävät ihmiset esimerkiksi kasvontunnistuksessa. Minä en erota ihmiskasvoja toisistaan prosopagnosiaksi kutsutun piirteen vuoksi, mutta varislinnut ja ampiaiset tunnistavat lajitoverinsa sujuvasti kasvonpiirteistä. Tuskin mikään saa arvostamaan toisten lajien kognitiivisia kykyjä niin kuin se, että tuntee itsensä toisinaan tyhmemmäksi kuin ampiainen.

Kun brittitutkijat opettivat lampaat erottamaan 25 lajitoveria toisistaan kuvien perusteella, lampaat muistivat oppimansa jopa kaksi vuotta. Minä en muistaisi sinua kasvokuvasta kahden vuoden kuluttua, koska se ei onnistuisi edes kahden viikon päästä.

Monet eläimet tunnistavat omat lajitoverinsa kasvonpiirteistä, mutta osa tunnistaa myös muihin lajeihin kuuluvat yksilöt ulkonäön perusteella. Esimerkiksi hevoseni oppisivat tunnistamaan eläinlääkärimme seinälle ripustetun valokuvan perusteella. Erotan tosin minäkin hevosyksilöt toisistaan, vaikka oman lajin edustajat jäävät tunnistamatta.

*

Kasvontunnistusta lajien sisällä ja välillä on päästy tutkimaan yllättävän myöhään, koska suurimman osan 1900-luvusta eläintutkimus esitti vääriä kysymyksiä vääristä ihmiskeskeisistä näkökulmista. Tutkijat kieltäytyivät itsepintaisesti ottamasta kantaa eläinten älyyn, kognitioon ja tunne-elämään. Frans de Waal kutsuu ilmiötä antropodenialismiksi, ihmisellä havaittujen kykyjen kieltämiseksi muissa eläimissä.

De Waalin mielestä on epäreilua odottaa esimerkiksi oravan laskevan kymmeneen, jos oravan elämässä lukumäärillä ei ole väliä. Jos emme löydä tiettyä kykyä jostakin lajista, de Waalin mielestä tutkijan pitäisi ensimmäiseksi kysyä ”jäikö meiltä jotain huomaamatta?” ja sitten ”sopiko koe tälle lajille?”.

Eläinten kognition tutkimuksessa huomion kohde ja motivaatio voivat vaikuttaa tuloksiin ratkaisevan paljon. Jos koe on tylsä ja huomio harhailee, eläin tuskin suoriutuu tehtävistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Frans de Waal perääkin kollegoiltaan luovuuden lisäksi kunnioitusta tutkittuja eläimiä kohtaan. Kukaan ei selvittäisi ihmislapsen muistia viskomalla lapsia uima-altaaseen ja tarkkailemalla, muistavatko hukkumaisillaan räpiköivät lapsoset, mistä kohtaa allasta pääsee kuiville. Tästä huolimatta vastaava standardoitu vesisokkelo on yleinen rottakoe, jota de Waalin mukaan toistetaan päivittäin sadoissa laboratorioissa eri puolilla maailmaa.

*

Kognition, muistin ja ajantajun tutkimusta ovat hämärtäneet myös koe-eläinten elinolot. Esimerkiksi nälän ja alipainon vaikutus kognitioon tunnetaan yhä huonosti. Syystä tai toisesta ihmisen kognitiota ei ole lähdetty ensimmäiseksi tutkimaan aliravituilla ja nälkäisillä henkilöillä. Koe-eläimiä pidetään kuitenkin yleisesti nälissään, jotta ne motivoituisivat ruokapalkkioista kokeissa.

Frans de Waal ei ymmärrä, miten käyttäytymiskokeiden eläimet tässä eroaisivat ratkaisevasti ihmisistä. Kukaan ei toistaiseksi ole ehdottanut, että yliopisto-opiskelijat pidettäisiin nälässä, jotta he motivoituisivat oppimaan oikein tehokkaasti.

Nälkää motivaattorina on kritisoinut de Waalin lisäksi hänen amerikkalainen kollegansa, kädellisten tutkija Harry Harlow. Hänen mukaansa älykkäät lajit oppivat enimmäkseen uteliaisuutensa ansiosta ja tutkiskelemalla asioita vapaasti. Juuri uteliaisuuden ruokafiksaatio tappaa. Voiko silloin tehdä pitkälle meneviä päätelmiä eläinten älystä ja kognitiosta? Paljon siteeratussa kommentissaan Harlow totesikin kollegoistaan sarkastisesti: I am not for one moment disparaging the value of the rat as a subject for psychological investigation; there is very little wrong with the rat that cannot be overcome by the education of the experimenters.

Koe-eläinten nälkään suhtautuivat kriittisesti myös työntekijät, jotka hoitivat simpansseja behaviorismin isän B. F. Skinnerin laitoksella. Ennen pitkää työntekijät tulivat sabotoineeksi koko hankkeen, koska he eivät voineet olla ruokkimatta simpansseja salaa öisin.

Apinoita ei kokeiden vuoksi olisi tarvinnut nälkiinnyttää. Yksi Skinnerin tutkijoista sai opetettua haluamansa tehtävän simpanssille muunlaisilla palkkioilla onnistuneista suorituksista. Simpanssille numero 141 riitti, että se sai palkkioksi rapsuttaa hetken tutkijan käsivartta.

*

Kun huomio viimein alkoi kohdistua eläinten älyyn, kognitioon ja ajantajuun, ihmisen erityisasemaa koettelevia tuloksia oli aluksi hyvin vaikea saada julki.

Jo vuonna 1955 amerikkalainen psykologi John Garcia havaitsi, että rottien ajantajun täytyi jotenkin poiketa tuonhetkisistä oletuksista. Garcian rotat oppivat kerrasta välttämään myrkytettyä ruokaa, vaikka myrkytys ja pahoinvointi kehittyivät vasta monen tunnin kuluttua. Ainoastaan paha olo sai ne välttämään samaa ruokaa, sähköisku sen sijaan ei saanut.

Havainto ei mitenkään sopinut Garcian ajan oppimisteoriaan, jossa rangaistuksen olisi pitänyt tapahtua pian, jotta se olisi vaikuttanut rottien käytökseen. Sen muodolla taas ei pitänyt olla mitään merkitystä.

Garcian kokeessa kävi täsmälleen päinvastoin. Rotat pystyivät yhdistämään myöhemmin alkaneen pahoinvoinnin aiemmin syömäänsä ravintoon – toisin kuin ponit 35 vuotta myöhemmin Katherine A. Houptin ja tämän kollegojen tutkimuksessa hevosen ruoka-aversiosta.

Kun Garcia yritti 1950-luvulla raportoida havainnostaan, hän sai tuolloiseen oppimisteoriaan sopimattomat tuloksensa hädin tuskin julki. Yhden vertaisarvioijan mielestä rottien ajantajua kuvaavat tulokset olivat ”epätodennäköisempiä kuin käkikello, josta löytyisi linnunpaskaa”.

*

”Eläin elää tässä ja nyt” -mantra periytyy suoraan noilta vuosikymmeniltä, jolloin tutkimuskin vielä sivuutti suuren osan eläinten kognitiivisista kyvyistä.

Erityisen tieteellisenä tässä ja nyt -yleistystä ei voi enää pitää, sillä se sivuuttaa tulokset, joita tutkimus on viime vuosikymmeninä tuottanut. Ajantajun kannalta kiinnostavimpiin kuuluu Caroline Rabyn koe amerikkalaisilla pensasnärhillä.

Yhdessä kokeessa närhet saivat varastoida ruokaa häkkinsä kahteen osastoon, jotka suljettiin linnuilta yöksi. Aamulla närhet pääsivät jompaankumpaan näistä osastoista. Ensimmäisessä niistä linnut olivat oleilleet aamuisin ilman ruokaa, joten ne olivat yhdistäneet tilan näläntunteeseen. Toinen osasto taas toimi aamiaispöytänä, johon linnuille tarjoiltiin ruokaa joka aamu. Tila oli yhdistynyt niiden mielessä kylläisyyteen.

Kun närhet saivat iltaisin varastoida siemeniä haluamaansa paikkaan, ne veivät ensimmäiseen osastoon kolme kertaa niin paljon ruokaa kuin toiseen. Linnut osasivat varautua aamulla odottavaan nälkään.

Rabyn toisessa kokeessa närhet oppivat ensin yhdistämään häkin osastot eri ruokiin. Kun linnut saivat sitten varastoida haluamaansa ruokaa haluamaansa paikkaan, ne veivät osastoihin eri ruokaa kuin kussakin oli tarjottu: ne järjestivät aamuksi vaihtelua ruokavalioonsa.

Frans de Waalin mukaan närhet varastoivat ruokaa tulevien tarpeidensa perusteella. Ne ennakoivat ja varautuivat.

Etologeilla ei toistaiseksi ole keinoa selvittää, kuinka tietoisesti eläimet hahmottavat tulevia tarpeitaan. Se on kuitenkin jo selvää, että kaikki muut eläinlajit eivät elä ainoastaan tässä ja nyt. Tulevaan pystyvät varautumaan ainakin jotkin kädelliset ja linnut. Muista on vaikea sanoa mitään varmaa, ennen kuin on opittu kysymään sellaisilla tavoilla, joilla eläimet pystyvät vastaamaan parhaiden kykyjensä mukaan.

 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

_______
Esseen toinen osa keskittyy siihen, kuinka eläinten oletettu aikakäsitys vaikuttaa niiden hyvinvointiin.

Lähteitä

De Waal, Frans 2016: Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are? New York: WW Norton & Company.

Fugazza, Claudia ym. 2016: Recall of others’ actions after incidental encoding reveals episodic-like memory in dogs. Current Biology 26 (23), 3209–3213.

Garcia, John ym. 1955: Conditioned aversion to saccharin resulting from exposure to gamma radiation. Science 122, 157–158.

Harlow, Harry 1953: Mice, monkeys, men, and motives. Psychological Review 60 (1), 23–32.

Houpt, Katherine A. ym. 1990: Taste aversion learning in horses. Journal of Animal Science 68 (8), 2340–2344.

Mendl, Michael & Paul, Elizabeth S. 2008: Do animals live in the present? Current evidence and implications for welfare. Applied Animal Behaviour Science 113 (4), 357–382.

Raby, Caroline R. ym. 2007: Planning for the future by western scrub-jays. Nature 445, 919-921

Vuoden 2016 viimeinen Eläinesseet ilmestyy kuluvalla ja tulevalla viikolla. Luvassa on kaksiosainen pitkä essee, jonka ensimmäinen puolisko kuvaa muiden eläinten ajantajua eläintutkimuksen historiassa. Toinen osa puolestaan kysyy, mitä oletettu ajantaju tai -tajuttomuus merkitsee eläinten hyvinvoinnin kannalta. Kirjaessee tarkastelee tällä kertaa Frans de Waalin suositeltavaa teosta viime vuodelta, ja Elämäsi eläimet -sarjassa on vuorossa suomalainen kissa.

Tutkimusartikkelien ja -kirjallisuuden lisäksi nämä esseet ovat vaatineet sairaudesta kuntoutumisen nimissä parit loppuun kulutetut kengät, kolme irti patikoitua varpaankynttä, muutaman paketin rakkolaastaria ja kymmenkunta rullaa ihoteippiä. Pelkästään Eläinesseiden 2/2016 jälkeen on tullut otettua 2,7 miljoonaa askelta ja kuljettua jalkaisin noin 2 300 kilometriä. Kauneimmat eläimenjäljet näiden kilometrien varrelle oli jättänyt teeri. Hiertymien ja paleltumien lisäksi kuntoutumisella on ollut hyödyllisiäkin seurauksia: vuoden 2016 viimeiset esseet lykkääntyivät lopulta vain kuukaudella.

Menneen vuoden luetuimmat tekstit Jos luut puhuisivat (Eläinesseet 1/2016) ja Pahan koiran hyvä rakkaus (Eläinesseet 2/2016) ovat kiinnostaneet tuhansia lukijoita. Kumpaakin on myös jaettu satoja kertoja eri palveluissa. Vilkas keskustelu eläimistä ja niihin liittyvästä tutkimuksesta on alkaneenakin vuonna toivottavaa, joko esseiden kommenteissa, suorissa yhteydenotoissa ja palautteissa tai juuri siellä, missä se kullekin lukijalle parhaiten sopii.

 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com