En ole missään törmännyt egoon niin kuin eläinharrastuksissa. Useimmiten siihen törmää, kun koulutus- ja käsittelytaidot pettävät tai lemmikki käyttäytyy hankalasti. Mulleko isottelet, omistaja kysyy, kun koira puree tai kissa kusaisee isoäidin neulomiin villasukkiin.

Lienee inhimillistä ajatella, että koira puree nimenomaan minua ja kissa se minulle vasta haistatteleekin, kun sotkee minulle rakkaan esineen. Tosiasiassa koira voi purra, koska pelkää ja pelkäisi ketä hyvänsä. Kissa taas ottaa väärän paikan vessakseen käytännössä aina stressin tai sairauden takia, eikä se ymmärrä materian tunnearvoa. Jää ihmisen vastuulle huomata, mitä ja miksi eläin pelkää, potee ja stressaa. On vain vaikea huomata, jos ego sumentaa silmät ja pomoksi täytyy päästä puremahaavojen määrästä piittaamatta.

Ego-ongelma palaa mieleen Elämäsi eläimet -sarjassa ilmestyvästä Pia Auteron tekstistä. Sen lisälukemistoksi tekee mieli suositella sekä hiljattain ilmestynyttä podcast-jaksoa paisuneesta egosta että Yi-Fu Tuanin klassikkoteosta Dominance and Affection: The Making of Pets. Kuten jälkimmäisestä käy ilmi, meidän ja lemmikkiemme yhteinen historia on monella tapaa egon ja vallankäytön historiaa.

Onneksi valtaa voi käyttää myös siihen, että tarpeeton kärsimys tai stressi vihdoin loppuu.

Eläinsuhteen historia on länsimaissa harppaamassa kumppanuuden ja huolenpidon aikaan. Muutos herättää myös ristiriitaisia kysymyksiä muun muassa siitä, mitkä eläinlajit sopivat lemmikiksi ja mitä ne tästä suhteesta saavat. Vaikeimpia lienevät kysymykset eläintenpidon oikeutuksesta, kun luonnonvaroista tulee pulaa. Eläinsuhteen tulevaisuuden näihin puoliin paneutuvat tämänkertainen pitkä essee ja kirjaessee.

Kuten pitkä essee kertoo, eläinsuhteen tulevaisuus voi näyttää monella tapaa valoisalta. Suurin uhka sille ei välttämättä olekaan maailmantalous tai muu yhteiskunta vaan oma ego. Kiitän tästä ajatuksesta Pia Auteroa, jonka tekstin evoluutiota on ollut antoisaa seurata.

 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com