He is not easy to describe. There is something wrong with his appearance; something displeasing, something downright detestable. I never saw a man I so disliked, and yet I scarce know why. He must be deformed somewhere; he gives a strong feeling of deformity, although I couldn’t specify the point.

– Robert Louis Stevenson: Dr. Jekyll and Mr. Hyde

Ihminen on paljaimmillaan suhteessa eläimeen. Suhteessa on kaksi kuvaa: ihminen sellaisena kuin hän haluaa itsensä nähdä ja todellisuutena, jonka eläin heijastaa takaisin. Jotkut eivät koskaan näe tuota heijastusta, toiset näkevät sen liiankin selvästi ja karttavat eläintä kuin ruttoa. Minä sen sijaan onnistuin näkemään heijastuksessakin vain sen, minkä halusin nähdä.

*

Minulla oli koira.

Kuvittelin voivani tehdä siitä sen koiran, joka se parhaimmillaan oli. Epätoivoisimpina hetkinä – kuten silloin kun makasin raivoavan eläimen päällä ojanpohjalla ja itkin väsymyksestä – ajattelin, että jos sillä ei ole toivoa, ei minullakaan ole. Juuri noina epätoivoisina hetkinä eläin hitsautui kiinni minäkuvaani tavoilla, jotka ymmärsin vasta vuosien päästä.

Tiedän nyt, että pitkitin sen kärsimystä rakkaudella, joka koostui itseyteni loputtomasta projisoinnista ja itsekkäistä pyrkimyksistä hallita hallitsematonta. Olisinko voinut toimia toisin? Todennäköisesti en. Olisinko vähemmällä oppinut näkemään? Tuskin.

Kun sain koiran, olin niin sanotun dominanssiteorian kannattaja. Maailmani jakaantui johtajiin ja seuraajiin, eikä tämä jako tehnyt rajaa lajien välille. Käsitykseni auktoriteetista pohjasi yhteiskuntamme vanhakantaiseen näkemykseen yksilökeskeisestä, maskuliinisia ja kovia arvoja korostavasta johtajakultista. Dominanssiteorian suurin yksittäinen etu oli se, että se palveli silloista egoani, johon olin ansaitsematta liittänyt johtajan ominaisuuksia: määrätietoisuutta, periksiantamattomuutta, rehellisyyttä, henkistä voimaa.

Kun pentu sitten viimein saapui ja ensimmäisten kahden kuukautensa aikana raateli kaikkien raajojemme lisäksi puolisoni kasvot, kävi hyvin selväksi, ettei minulla ollut näistä ominaisuuksista yhtäkään.

*

Pennulla oli voimakas resurssiaggressio, joka yleistyi nopeasti ruuasta leluihin ja niistä kaikkeen. Kun se ensimmäisen kuukautensa aikana vahti raivokkaasti vain luitaan ja ruokakuppiaan, oli viisikuista pentua varottava jopa satunnaisten kivien kanssa. Henkinen voimani kalpeni eläimen härkäpäisen selviytymisvietin rinnalla.

Koulutus tehosi resurssiaggressioon, mutta varsin pian kävi selväksi, että varsinainen ongelma oli koiran luonteen epävakaisuus: yhtenä päivänä unelma, toisena painajainen. Joskus kului viikkoja, kun saatoin iloita reippaasta ja ennen kaikkea normaalisti käyttäytyvästä koirastani. Näin sen hyvän käytöksen välittömänä palkintona oikeista toimista ja onnistumisista sen kasvatuksessa.

Näitä aikoja seurasi kuitenkin täydellinen taantuma. Koirasta tuli hirviö, jollaisesta Cesar Millanin tuotantotiimi olisi saattanut vain haaveilla. Periksiantamattomuuteni varisi eläimen arvaamattoman raivon juurelle.

Näihin kausiin liittyi paljon epämiellyttäviä tuntemuksia, joita oli hankala sanoittaa. Muistan usein ajatelleeni, että en omistanut koiraa vaan skitsofreenisen suden.

Huonoina kausinaan koira suhtautui vieraisiin ihmisiin kouriintuntuvan epäluuloisesti ja osoitti tämän käyttäytymällä liioitellun dominoivasti. Sen eleissä ja liikkeissä oli uhkaa, jota ei voinut osoittaa sormella. Mutta sen vaistosi.

Eläimessä oli pahimmillaan jotain alkukantaista ja arvaamatonta, jotain väärää. Mutta millainen koulutus- tai kasvatuskeino auttaa väärään?

*

Toisinaan koira käyttäytyi kuin paranoian vallassa: aiemmin rohkea eläin pelkäsi kaikkea tavanomaista, räjähti kun joku koski sen juuri leikittäväksi tuomaan palloon, vahti kaikkea roskista huonekaluihin. Väkivaltaisen kohtaamisen seurauksena sille kehittyi myös voimakas pelkoaggressio tietynvärisiin koiriin.

Sellaisesta pelkoagressiosta en tosin ollut koskaan kuullut. Pahimmillaan koira joutui niin hysteerisen raivon valtaan, että puri kiihdyksissään itseään. Näytti siltä, ettei se tunnistanut ympäristöään, ei omia raajojaankaan. En edes muista, kuinka monta puremaa näissä tilanteissa sain. Joskus työnsin käteni syvälle koiran kitaan, koska siten se ei pystynyt puremaan.

Elin kieltäymyksessä. Jokaiseen koiran käytöshäiriöön löysin syyn omista toimistani. Jos se oli edellisenä päivänä normaali koira ja seuraavana maaninen peto, syyn oli varmasti oltava puutteellisessa johtajuudessa tai silkassa osaamattomuudessa. Mitä epätoivoisempi tilanteesta tuli, sen sokeammin tein töitä muutoksen eteen.

Mutta mitä kovemmin yritin olla oikeanlainen auktoriteetti, sitä kovemmin koira laittoi vastaan. Mitä kovemmin koira laittoi vastaan, sitä kovemmaksi minä muutuin.

*

Eräänä päivänä siivosin. Koira ei ollut osoittanut moneen kuukauteen minkäänlaista resurssiaggressiota ja nukkui levollisena huoneen nurkassa. Kun kumarruin nostamaan lattialta puruluuta, eläin oli sekunnissa jalkeilla ja kiinni samassa luussa.

Siinä me olimme vastakkain: loputtoman väsynyt ihminen ja neljäkymmentä kiloa alkukantaista, periksiantamattoman aggressiivista puruvoimaa.

Tuossa vaiheessa olin taistellut koiran ailahtelevan käytöksen ja aggressio-ongelmien kanssa yli vuoden. Elämäni oli muuttunut salakavalasti esiin purskahtelevaksi terroriksi, jota värittivät tuskallisen kauniit kumppanuuden hetket. Suloista toivoa ja raastavaa epätoivoa, päättymättömänä vuoristoratana.

Katsoin koirani hampaita ja niiden ylle kuroutunutta pedon irvistystä. Vihasin sitä sydämeni pohjasta. Halusin tarttua sen salakavalaan, inhottavaan aggressioon ja vääntää sen hengiltä. Ottaa sormieni väliin ja litistää olemattomiin.

Paljastin hampaani ja murisin. Karjuin keuhkojeni täydeltä ja painin luusta koiran kanssa kädet verillä. Sain hampaasta ja purin takaisin. Jos joku olisi astunut sillä hetkellä kotiimme, olisin todennäköisesti joutunut syyntakeettomana hoitoon.

Muistan kirkkaasti hetken, kun kasvoni olivat muutaman sentin päässä puremaan valmiista koirasta. Katsoin sen silmiin, ja se katsoi takaisin. Koira perääntyi.

*

Tarvittiin suhteettoman monta tikkejä vaativaa pistohaavaa, jotta ymmärsin, että suhteeni koiraan oli sairas. Minä olin sairas.

Ylisuureksi paisuneen ”johtajan” egoni takaa en ollut suostunut näkemään koiran pahoinvointia, joka heijasteli omaani. Turvattomuutta, jota koiran oli täytynyt tuntea mielivaltani edessä. Olin vastannut sen hämmennykseen kurilla ja pelkoon kovuudella. Olin rangaissut sitä silloin, kun se olisi eniten kaivannut lempeyttä ja turvaa.

Olin koirani peili siinä missä se oli minun. Totuushan oli, että rakastin siinä eniten sen arvaamattomuutta, joka muistutti minua itsestäni. Yritykseni hallita sitä olivat viime kädessä yritys hallita itseäni. Olin aggressio-ongelmaisen koiran aggressio-ongelmainen omistaja. Me täydensimme toisiamme, me olimme yhdessä ja erikseen Jekyll ja Hyde, saman yksilön kaksi vastakkaista puolta.

*

Jouduin kysymään itseltäni, olinko valmis lopettamaan koirani vai muuttumaan ihmisenä. Tämä oli viimeinen yritys, ja toisella puolella odotti kuolema – koiran tai pahimmassa tapauksessa jonkun muun.

Tapahtuikin ihme: kun muutin omaa käytöstäni radikaalisti ja opettelin lempeyttä, myös koira muuttui tasapainoisemmaksi. Kun se murisi, minä hyräilin. Kun se uhkaili ja mahtaili, minä olin välinpitämätön mutta läsnä.

Lopulta se alkoi painautua lenkillä reittäni vasten, kun kohtasimme pelottavan koirakon. Kehitin monimutkaisen rauhoittavien signaalien ja hyrinöiden rituaalin, jolla sain koiran kierrokset laskemaan kauan ennen räjähdystä. Opin yhä paremmin lukemaan sen mielentiloja keskittymällä vähemmän itseeni ja enemmän eläimeen.

Itse koira oli edelleen yhtä vaikea kuin ennenkin, mutta ensimmäistä kertaa se todella luotti minuun. Minun rakkauteni sitä kohtaan kasvoi uuteen kukoistukseen.

Tunsin kasvavaa ylpeyttä kyvystäni kasvaa ihmisenä ja pelastaa koirani syövyttävien käytösongelmien kierteeltä. Olin vakuuttunut, että kaikelle sen käytökselle löytyi selitys niistä rakennuspalikoista, jotka se oli saanut jo syntyessään – ja että lempeydellä, kärsivällisyydellä ja rakkaudella saisin sen pidettyä tasapainossa. Tunsin pelastaneeni sekä itseni että eläimen.

*

Romahdus alkoi pienistä asioista.

Joskus löysin koiran vapisemasta pöydän alta. Toisinaan se ryömi piiloon sängyn alle eikä suostunut tulemaan pois. Se alkoi ulostaa sisälle öisin. Se menetti ruokahalunsa.

Kerran näin koiran kulkevan kyyryssä seinän viertä. Sen laajentunut katse silmänvalkuaisineen näytti demoniselta. Kutsuin koiraa, mutta se ei selvästikään tunnistanut minua. Hetkeä myöhemmin se oli taas oma itsensä.

Hiljalleen aloin nähdä koirassa yhä vähemmän hyvää ja yhä enemmän arvaamatonta. Eräänä iltana näin sen vaanivan naapuriamme pihalla. Toisena se murisi terassin nurkassa eikä tunnistanut minua. Se pelkäsi maassa lojuvia keppejä ja pyöräileviä lapsia. Se yritti hyökätä koiraportin läpi perheenjäsentemme kimppuun, heitäkään tunnistamatta.

Minä tiesin, että väärä oli voittanut. Vasta nyt pystyin myöntämään, että ”väärä” oli ollut siinä aina, minä vain en ollut suostunut näkemään sitä. Millään määrällä itsereflektiota tai oikeita tekoja ei ollut väliä: kyse ei ollut koskaan minusta vaan itse koirasta. Minä en ollut johtaja enkä pelastaja. Minä olin valehtelija.

*

Kesäiltana kävelimme keskellä hiljaista maaseutua. Yhtäkkiä koira pysähtyi, tuijotti tiiviisti eteensä ja murisi syvällä, varoittavalla äänellä. Sitten se yritti hyökätä keskellä autiota tietä näkymättömän kimppuun. Sen raivo oli intensiivistä ja hallitsematonta. Tiesin, että jos hyökkäys olisi kohdistunut minuun, olisin luultavasti kuollut.

Viimeisenä päivänä koiralla oli hyvä päivä. Se oli oma itsensä. Sen luottavainen katse raateli minua syvemmältä kuin sen hampaat ikinä. Matkalla vastaanottohuoneeseen tunsin täydesti itsekeskeisyyteni arvottomuuden ja sen hinnan.

Pystyin suremaan koiran kuolemaa vasta kaksi vuotta myöhemmin. Niin kauan kesti prosessoida monimutkainen suhde kaikkine vivahteineen. Kun sittemmin olen omistanut terveitä ja tasapainoisia saman rodun edustajia, olen jopa pystynyt nauramaan sille, mikä minun käsitykseni alkukantaisuudesta aiemmin oli: kämmen täynnä arpia ja kolme tuoretta pistohaavaa parantumassa.

Puremahaavoille voin nauraa, ne eivät ole kipeitä. Se, mille en naura, ei parane koskaan.

Myöhemmin elämääni tulleet normaalit koirat ovat tuottaneet minulle iloa, mutta en ole rakastanut niitä samalla pakkomielteisellä palolla. Niiden silmiin katsoessani en ole tunnistanut samankaltaisuutta. Niitä kohtaan tuntemani kiintymys on ollut vain sitä: tervettä kiintymystä.

*

Edesmennyt koirani ei koskaan saanut virallista diagnoosia, mutta epäilys epilepsiasta oli vahva. Kompleksiseen partiaaliseen kohtaukseen ei liity varsinaista kouristelua, mutta aistiharhoja ja selittämättömän aggression tapaisia käytöshäiriöitä kylläkin. Monella tapaa oirehtiva epilepsia olisi voinut selittää osaltaan myös koiran äärilaidasta toiseen ailahtelevaa luonnetta.

Tietysti olisin nähnyt tämän kaiken jo aiemmin, jos olisin katsonut. Oma diagnoosini oli narsistinen ego, todellisuuden päälle valettu vääristävä narratiivi, joka suodatti lävitseen kaiken, jopa kaikkein ilmeisimmän.

Koirani opetti minulle jotain tärkeää rakkaudesta: todellinen rakkaus on itsensä unohtamista useammallakin kuin yhdellä tasolla. Rakastava ihminen näkee toisen sellaisena kuin tämä on, ilman itseytensä vääristämiä tulkintoja.

Johtajuutta taas ei ole olemassakaan, ei ainakaan siinä muodossa, johon se on ihmisen kulttuurissa vääntynyt. On vain kokonaisvaltaisempi kyky nähdä. Minulla on siihen vielä runsaasti matkaa.

Kaikessa mielenvikaisuudessaankin taistelu puruluusta oli aikuisen elämäni selvänäköisin ja totuudellisin hetki. Käsieni arvet muistuttavat minua ikuisesti pahan koirani hyvästä rakkaudesta. Sellainen rakkaus tuottaa tuskaa mutta parantaa.

 

Pia Autero
FM, vapaa kirjoittaja
piaautero@gmail.com