Jotkin kirjat pitäisi myydä nipussa sopivan vastaparin kanssa. Kun David Grimmin Citizen Canine viime vuonna ilmestyi, tajusin sen pian vastapariksi Seppo Turusen teokselle Lemmikkielämää – ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen.

David Grimm on arvostetun Science-lehden uutistoimittaja, jonka tekstit käsittelevät eläinten hyvinvointia ja oikeuksia sekä lemmikkejä koskevaa tutkimusta. Seppo Turunen on puolestaan eläintieteilijä ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja.

Tekijöiden taustat selittävät kummankin teoksen näkökulmaa. Siinä missä Grimm tarkastelee länsimaisen ihmisen eläinsuhdetta tiedetoimittajana, Turunen katsoo lemmikkejä biologian ja ekologian kannalta.

Citizen Canine näkee lemmikit ennen kaikkea mahdollisuuksina: mahdollisuutena parantaa ihmistenkin hyvinvointia, mahdollisuutena pestata eläimiä niille sopiviin töihin, mahdollisuutena kitkeä ihmisiinkin kohdistuvia rikoksia. Lemmikkielämää-teoksessa lemmikki on vastaavasti uhka. Milloin se uhkaa luonnonvaraisia eliöitä, milloin planeetan tulevaisuutta – ja milloin ihmisen luontosuhdetta.

Näin teokset kuvaavat samaa ilmiötä eri suunnista ja eri oletusten värittämistä alkuasetelmista. Grimm kirjoittaa ihmisen eläinsuhteesta, Turunen teoksensa alaotsikosta huolimatta enemmänkin luontosuhteesta. Kumpaakin näkökulmaa tarvitaan.

*

Grimm kertoo Citizen Caninessa lemmikkien aseman muutoksesta ja tulevaisuudesta suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä. Nykyään lemmikin asema länsimaisessa yhteiskunnassa on joissain tapauksissa saamassa jo kansalaisuuden piirteitä, ja kerrottuaan seuraeläinten aseman historiasta Grimm käy läpi ennakkotapauksia, jotka piirtävät lemmikin ja kansalaisen rajoja uusiksi Yhdysvalloissa.

Eläinten asema paranee, kun tuntevat olennot saavat niille kuuluvia oikeuksia, mutta kansalaisella on aina myös velvollisuutensa. Voiko eläimellä edes olla velvollisuuksia, kun se ei tiedä olevansa velvollinen?

Grimm päätyy pohtimaan aihetta oikeusjuttujen valossa, ja äkkiä muutos kohti eläinten kansalaisuutta ei näytä enää aivan ongelmattomalta.

Joitakin lukijoistaan Citizen Canine epäilemättä provosoi, kun Grimm teoksen loppupuolella pureutuu oikeuksien, velvollisuuksien ja kansalaisuuden problematiikkaan. Esitetyt ajatukset ja tulevaisuudenkuvat kiihdyttävät lukijaa sitä varmemmin, mitä konservatiivisemmin hän suhtautuu muiden eläinten oikeuksiin. Nekö muka kansalaisia, kysyt – ja Grimm vastaa: kuitenkin hyväksyt sen, että eläimellä voi olla ammatti, kuten pommi- tai ruumiskoiralla.

Teosta voi suositella lämpimästi myös sisällöstä provosoituville, sillä Grimm ei yritä olla seuraava Peter Singer vaan pitäytyy tiedetoimittajan roolissa. Kun amerikkalaiset järjestävät lemmikeille avoimia jumalanpalveluksia, Grimm ei pyörittele sivussa silmiään vaan menee jututtamaan ihmisiä, jotka ovat saapuneet tilaisuuteen, ja raportoi havaintonsa tuomitsematta.

*

Turunen ottaa teoksessaan Grimmiä voimakkaammin kantaa. Avoin provokatiivisuus on tietokirjallisuudessa sinänsä virkistävää, mutta paikoin se nakertaa Lemmikkielämää-teoksen uskottavuutta ja uhkaa tehdä siitä turhan yksisilmäisen.

Kun vaikkapa karkailevat lemmikit Turusen mukaan uhkaavat luontoa, onko paras ratkaisu tosiaan se, että ihmiset luopuvat kokonaan seuraeläimistä? Perheenjäsenistään, joiden vakiintuneesta asemasta yhteiskunnassa Grimmin teos kertoo monin tavoin? Tämä on lukijan päätettävä omien arvojensa perusteella.

Turusen argumentoinnissa on hätäisen yleistyksen makua silloin, kun lemmikitön yhteiskunta vaikuttaisi olevan ratkaisu kaikkeen. Toinen vaihtoehto olisi säätää entistä parempia lakeja, säädellä silmitöntä eläintenkeräilyä, kieltää luonnonvaraisten kantojen riisto ja määrätä väärintekijöille tuntuvia sakkoja. Kysehän on poliittisesta tahdosta ja arvoista, ei pysyvistä luonnonlaeista.

Moniin ongelmiin olisi muitakin ratkaisuja kuin kaiken lemmikinpidon lopettaminen. Monet niistä olisivat lemmikkienkin etu, tai ainakaan ratkaisut eivät heikentäisi seuraeläinten oloja.

Viranomaiset ja järjestöt voisivat rajoittaa esimerkiksi sairauksiin johtanutta ulkomuodon jalostusta, jota Turusen lisäksi kammoksuu aivan jokainen järkevä ihminen. Rajoitukset, pakolliset dna-testit tai sairaimpien rotujen asteittainen täyskielto palvelisivat eläintenkin etua, kun kipu ja kärsimys vähenisivät. Näin säästyneet eläinlääkärireissut säästäisivät lopulta luonnonvarojakin.

*

Yksinkertaistuksistaan huolimatta Lemmikkielämää on tarpeellinen teos, sillä lemmikkien ympäristövaikutuksista on puhuttu toistaiseksi vähän. Julkinen keskustelu aiheesta tahtoo jakautua kahteen leiriin: joko suivaantuneisiin eläintenomistajiin, jotka haluaisivat mieluiten väistää koko keskustelun, tai lemmikkien vastustajiin, jotka pukevat eläinvihansa huoleksi ympäristöstä. Ratkaisut jäävät silloin vähiin.

Lemmikinomistajan suurin ekoteko olisi Seppo Turusen mukaan jättää lemmikit hankkimatta ja katsella niiden sijasta luonnonvaraisia eläimiä luonnossa tai eläintarhassa. Jos lemmikkejä välttämättä täytyisi olla, ne pitäisi joko jakaa muiden kanssa tai syödä, kun niistä aika jättää.

Vaikka provokaation ohittaisi, jäljelle jää ikävä tosiasia: jo lemmikkien ravinto vie paljon viljelyalaa ja energiaa. Aktiivisten eläinharrastusten hinta ilmastolle voikin kasvaa pelottavan suureksi, jos omistaja vielä ajaa omalla autollaan joka viikko kilpailuihin, näyttelyihin tai harjoituksiin aina kymmenien tai satojenkin kilometrien päähän.

Tällainen kerskakulutus ennen pitkää loppuu. Eläintenomistajana soisin, että se loppuisi harrastajien oman vastuuntunnon vuoksi eikä vasta muun yhteiskunnan paheksunnan tai pakon seurauksena. Ajatukseen on syytä alkaa totutella.

*

Turusen yksinkertaistava näkökulma jää lukiessa hiertämään, sillä eläinharrastusten muodolla ja lajilla on väliä. Aktiivisen harrastajan automatkojen rinnalla vaikkapa kotikissan energiankulutus jää aivan toiseen suuruusluokkaan. Keskikokoinen kissa tarvitsee ravinnostaan noin 350 kilokalorin verran energiaa päivässä. Tämän verran voisi aika moni säästää energiaa jo omasta ravinnostaan joka päivä, mutta kukaan ei voi korvata autoilunsa energiankulutusta syömällä itse vähemmän. Yhden bensalitran energiasisältö kun yltää noin 7 500 kilokaloriin.

Keskikokoisen kissan vuoden murkinat vai 17 litraa bensaa – sinä sen päätät.

Tärkeintä lienee tiedostaa, että eläintenpito kuluttaa aina jotakin mutta kaikki lemmikit ja harrastustavat eivät kuluta yhtä paljon. Useimmat seuraeläimet myös tuottavat: eivät energiaa vaan toisella tapaa tärkeitä asioita.

Tämän arvoa Lemmikkielämää päättää vähätellä, tavallaan ymmärrettävistä syistä. On kieltämättä vaikea mitata terveyttä, mielenterveyttä, hyvinvointia, hyvää oloa, ystävyyttä ja kumppanuutta tai eläinharrastuksissa syntyviä ihmissuhteita. Riittävätkö mittaus- ja vertailuvaikeudet kuitenkaan hyödyistä vaikenemisen perusteluiksi?

*

Lemmikkielämää olisi provokatiivisuudessaan vaikuttava puheenvuoro, jos se ottaisi vakavasti sekä lemmikkien vakiintuneen aseman ihmisen rinnalla että seuraeläinten myönteiset vaikutukset. Eläimellähän on terapeuttisia ja fysiologisiakin vaikutuksia ihmiseensä, vaikkei se olisi ammatiltaan terapiaeläin.

Lemmikkejä voi tällä hetkellä olla liikaa, mutta on vaikea uskoa, että täyskielto olisi ainoa vaihtoehto nykyiselle kerskakulutukselle. Lemmikeistä luopuva yhteiskunta heittäisi hukkaan kaiken hyvän ja tervehdyttävän, jota jotkut saavat koiransa kumppanuudesta mutta eivät siitä, että katsovat leijonaa kalterien takaa tai lintuja kiikarin läpi.

Aktiivinenkaan luontoharrastus ei aina tyydytä niitä kumppanuuden tarpeita, jotka lemmikin kanssa tyydyttyvät ihmisen statukseen, persoonallisuuteen ja sosiaalisiin kykyihin katsomatta. Vastaavasti lemmikkejä ei voi suositella luontokasvatuksen välineiksi. Luontoasiat ja -arvot on opeteltava erikseen.

Turusen teosta lukiessa raapustankin sen marginaaleihin yhä uudelleen: eniten saa, kun harrastaa sekä luontoa että seuraeläimiä. Onnekkaimmille käy niin, että kumpikin harrastus syventää toista.

Lukiessa alkaa mielessä itää turusmainen kärjistys. Jos mökin mummon yksinäisyys lievittyisi lemmikillä, jonka ravinto vuodessa kuluttaisi 17 bensalitran verran energiaa, eikö tämä ole käypä hinta mummon kohentuneesta mielialasta hänen elämänsä ehtoolla? Jos ei, kuinka monta bensalitraa mummon yksinäisyyden hoito sitten saisi maksaa – ja kuka määrittelee, sallitaanko mummolle sauvasirkka, hamsteri vai akaattikotilo?¹

Luontoharrastajan utopiassa mummon sylissä kehrää valmiiksi kastroitu löytöeläin. Sukulaiset rakentavat sille purkumateriaaleista viihtyisän tarhan, jonne se pääsee suoraan ikkunanraosta. Kissa ei jää enää koskaan luonnon armoille, eikä luonto kissan.

 
Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.fi

____________
1      Tietenkin on huijausta vertailla vain energiamäärää, joka lurahtaa alas kissan tai autontankin suusta. Huomioon pitäisi ottaa myös se, kuinka paljon energiaa, vettä ja maatalousmaata on kulunut tuon energian tuottamiseen, jalostamiseen ja rahtiin. Tämä tarjotkoon esimerkin siitä, että lukuja on mahdollista poimia palvelemaan tiettyjä tarkoitusperiä tai retorisia keinoja – myös kirjallisuudessa.

Lähteinä

Grimm, David 2015: Citizen Canine – Our Evolving Relationship with Cats and Dogs. New York: Public Affairs.

Turunen, Seppo 2011: Lemmikkielämää – ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen. Helsinki: Gaudeamus.

Lisäksi lähteinä

Bermingham, E. N. ym. 2010: Energy requirements of adult cats. British Journal of Nutrition 103 (8), 1083–1093.

Dale, Robert & Dale, Brenda 2009: Time to Eat the Dog? The Real Guide to Sustainable Living. London: Thames & Hudson.

Swanson, K. S. ym. 2013: Nutritional sustainability of pet foods. Advances in Nutrition: An International Review Journal 4 (2), 141.