Varhainen suomalainen hevonen oli pieni ja pitkäikäinen. Se teki vaihtelevaa työtä, laidunsi kesät vapaana lajitoveriensa kanssa ja saattoi talvisin asua tuvassa ihmisten rinnalla.

Varhaisia maatiaishevosia on Suomessa tutkinut arkeo-osteologian dosentti Auli Bläuer. Hänen väitöskirjansa käsittelee Turun eläimiä 1200-luvulta aina 1800-luvulle saakka.

Joulukuussa 2015 Bläuer kertoo puhelimitse, kuinka sattui löytämään aiheekseen juuri kotieläimet: Ensin oli kiinnostus elinkeinoihin ja luihin. Yhdistelmä johdatti elinkeinohistoriaan, missä erottui aukko kotieläinten historiassa.

Varhaisten suomalaiseläinten historiaa ei ilmeisesti ollut tutkittu kovin järjestelmällisesti, kun Auli Bläuer alkoi tutkia eläinten luita. Tutkittavaa oli rajallisesti, sillä luuaineistoa ei Suomen maaperässä ole säilynyt paljonkaan. Kun Bläuer oli käynyt läpi tuon vähäisen määrän, yhtä jos toistakin uutta oli jo löytynyt.

*

Suomen varhaisimmat luulöydöt keskittyvät länsirannikon pitkään asutuille seuduille. Rannikko on tarjonnut hevosille hyviä laidunmaita, sillä sinne syntyi niittyjä jääkauden jälkeen maan kohotessa. Leudolla rannikolla kotieläimet pystyivät laiduntamaan ympäri vuoden, kun eläinsuojia ja heinälatoja ei vielä rakennettu.

Rautakautta myöhäisemmissä löydöissä hevosenluu vähenee. Syy on kristinusko.

Kun kristityt alkoivat levittää uskoaan, kääntyneet eivät enää halunneet syödä hevosta. Kuolleet hevoset hävitettiin kauas pihapiireistä ja kaupungeista, eikä jäännöksiä kasautunut samoihin röykkiöihin teuraseläinten kanssa.

Jotain on sentään jäänyt kertomaan menneistä vuosisadoista. Suomen vanhin hevosenluun pala on peräisin muinaisjäännösalueelta Nakkilan Rieskaronmäeltä. Löydän tiedon Auli Bläuerin teoksesta Voita, villaa ja vetoeläimiä, johon olen raapustanut marginaaliin: ”kysy, mikä luu”.

Luu osoittautuu palaneeksi alaleuan kappaleeksi.

Lajinmääritys on onnistunut sattumalta. Bläuer kertoo, että luunpalassa on onnen kaupalla säilynyt nivelnastaa. Hevosella leuan nivelnasta on omanlaisensa, ja näin laji on voitu määrittää.

Palanen on radiohiiliajoituksella arvioitu 2 550–2 850 vuotta vanhaksi. Satakunnan hautaröykkiöistä on löytynyt muitakin hevosenluita, jotka saattavat olla peräisin pronssikaudelta.

*

Rieskaronmäen leukaluu on Suomessa mitä tyypillisin löytö. Maasta voi löytyä sekä palanutta että palamatonta eläinten luuta. Suomen maaperässä palanut luu säilyy pisimpään, ja suurin osa vanhimmista löydöistä on palaneen luun kappaleita.

Varhaisinta hevosenpitoa siruista on vaikea tutkia, koska pienet luunpalat eivät kerro paljonkaan itse eläimistä ja niiden merkityksestä. Yksilön lajia ja ikää tutkija voi arvioida niistä tietyistä luista, jotka eri lajeilla näyttävät erilaisilta. Tärkeitä ovat myös hampaiden muoto ja kulumisaste sekä kasvulinjat luiden päissä. Ne luutuvat umpeen tietyssä järjestyksessä ja iässä.

Hevosen korkeutta tutkija voi arvioida raajojen luista. Toisinaan luut kertovat käytöstä, sairauksista ja vammoista: ruhjeiden laajat verenpurkaumat voivat jättää luuhun jälkensä. Murtumien tapaiset vakavat vammat ovat hevosten luissa kuitenkin harvinaisia, Bläuer kuvaa kirjassaan.

*

Auli Bläuer ei kuvaa teoksessaan ainoastaan luiden kertomaa. Hän on käynyt läpi senkin, mitä kirjallinen aineisto paljastaa varhaisista kotieläimistä.

Hevosten historiaa on tallentunut lakiteksteihin, armeijan tilastoihin, oikeusjuttujen asiakirjoihin sekä vero-, tili- ja perunkirjoihin. 1500-luvulta eteenpäin lähteiden määrä kasvaa.

Tekstit tarjoavat hevosista usein tarkempaa tietoa kuin muista eläimistä. Muistiin on voitu merkitä sukupuoli, ikä, rahallinen arvo, koko, jopa väri tai nimi. Arvo-omaisuus on kiinnostanut verottajaa aina, joten hevosista on löytynyt yksityiskohtaisia luetteloita muun muassa vuoden 1571 hopeaveron asiakirjoista. Niihin on Bläuerin mukaan merkitty maan tarkat hevosmäärät omistaja omistajalta.

Nykyään sama tieto piilee Suomen Hippoksen tietokannoissa, mutta Leppävaaran toimistotalosta on turha etsiä luetteloa kaikista Suomen hevosista. Julkisesta kannasta pitää osata etsiä eläimen tai omistajan nimellä. Vaikka kavioeläinten rekisteröinnistä tuli pakollista vuonna 2009, kaikki hevoset eivät vieläkään ole rekisterissä.

*

Jonkun verran eläimiä puuttuu vanhoistakin veroluetteloista. Hopeaveroa ei peritty aatelisten tiloilta, ja veroja välttelevät talonpojat piilottivat eläimiään metsiin ja karjasuojien taa.

Vuonna 1571 verottaja on saanut tietoonsa Suomesta 32 679 hevosta. Vuoteen 1620 mennessä määrä oli kasvanut neljällätuhannella. Tuolloin joka tilalla asui keskimäärin yksi tai kaksi hevosta.

Hevoskannan nopea kasvu alkoi vasta 1800-luvulla, jonka aikana hevosmäärä kaksinkertaistui 133 788 yksilöstä peräti 276 463 hevoseen. Kaikkien aikojen ennätysmäärä, 408 800 hevosta, on kirjattu 1950-luvulla. Vuoteen 1980 mennessä koneet ja autot tekivät eläinten työt niin kattavasti, että hevosmäärä kutistui pienemmäksi kuin vuonna 1571. Nykyään rekisteriin on merkitty noin 75 000 hevosta.

Tietokanta kertoo eläinten hoidosta vähemmän kuin vanhat asiakirjat. Kuninkaankartanoiden tilikirjoista Auli Bläuer on löytänyt merkintöjä muun muassa heinämääristä.

Hevosen asemaa taas valottavat 1700-luvun pitäjänkertomukset, ja rakennustarkastuksissa on tallentunut tietoa tallien koosta ja rakenteista. Viranomaiset ovat hoitaneet työnsä säntillisesti jo satoja vuosia sitten.

*

Kaikkea ei saada selville luista eikä kirjeistä, asiakirjoista ja luetteloista. Näiden rinnalle onkin noussut vielä kolmas tutkimustapa: luonnontieteelliset menetelmät.

Muinais-DNA:ta eristetään luista, ja tutkijat voivat tarkastella siitä esimerkiksi isä- tai emälinjojen historiaa tietyssä hevosryhmässä. Isälinjojen salaisuuksia paljastaa isäoriilta orivarsoille periytyvä Y-kromosomi, kun taas emälinjoja voidaan tutkia mitokondrio-DNA:sta, joka periytyy jälkeläisille vain emältä.

Yksittäisen hevosen näytteestä eristetty perimä kertoo yksilön sukupuolen ja värin, mutta muinais-DNA valottaa myös maatiaisrotujen yleistä kesytys- ja jalostushistoriaa.

Isotooppianalyyseillä tutkijat hankkivat tietoa yksittäisten hevosten ravinnosta, ravitsemustilasta ja elinympäristöstä jopa eri ikävaiheissa. Eläimet saavat rehusta ja juomavedestä elimistöönsä alkuaineita, joiden määräsuhteet vaihtelevat eri elinympäristöissä, kuten metsissä ja niittylaitumilla. Erot siirtyvät luustoon ja hampaisiin, joista niitä voidaan tutkia vielä nytkin, satojen vuosien kuluttua.

Parhaimmillaan luonnontieteellinen menetelmä voi auttaa kuvaamaan yksittäisen eläimen hoitoa varsasta vanhukseksi.

Hammaskiille kuvaa hevosen olinpaikkaa varsavuosina, koska kiille muodostuu nuorena. Tieto auttaa määrittämään eläimen synnyinpaikkaa. Luusto puolestaan uudistuu läpi elämän, joten luun isotooppianalyysi kertoo, millaisessa ympäristössä ja miten ravittuna hevonen on viettänyt elämänsä loppuajat.

*

Ennen peltoviljelyä talven heinät oli korjattava niityiltä ja lehdekset metsistä. Huonon vuoden sato saattoi jäädä seitsemäsosaan hyvästä heinävuodesta, mutta Auli Bläuer on löytänyt viitteitä siitä, kuinka erityyppiset niityt tasoittivat eroja. Jos märkänä vuonna tulva pilasi vesiniityn, kosteus saattoi saada ahoniityn rehottamaan.

Usein heinä jäi niitylle talvivarastoon. Siellä sitä uhkasivat luonnonvaraiset eläimet, irrallaan kuljeksivat kotieläimet – ja ihmiset. 1600-luvun asiakirjoista selviää, kuinka Liedossa heinä- ja lehdesvarasto lähti kaukaiselta niityltä varkaiden matkaan.

Eläimet laidunsivat niittyjen lisäksi metsissä ja missä ravintoa vain kasvoikin. Aidat rakennettiin viljelysten ympärille, päinvastoin kuin nykyisin. Varsat ja joutohevoset viettivät kesänsä usein saarissa, mutta käyttöhevoset jäivät tilan lähelle laiduntamaan. Joskus kylän hevoset lyöttäytyivät yhteen suuriksi laumoiksi ja saattoivat häipyä kauas kotikonnuiltaan.

Syyslaitumen piti riittää mahdollisimman pitkälle talveen, kun rehunteko oli hidasta, vaikeaa ja epävarmaa. Aina pakkaset kuitenkin tulivat, ja alkoi niukka sisäruokintakausi.

Talviruokinnassa hevonen sai etusijan sekä rehun määrässä että laadussa. Hevonen ei saanut kuihtua, oliha se ainut voimanlähde tukin- ja heinänajossa. Huonoina vuosina sekin joutui tulemaan toimeen oljella ja heinänkorvikkeilla.

Niukkojen heinämaiden Itä-Suomessa on 1700-luvulla merkitty muistiin kiinnostava talviruokinnan kuvaus. Hevoset saivat heinää vain yöksi, ja kolme kertaa päivässä ne tulivat tupaan syömään olkisilpusta liotettua apetta, johon oli sekoitettu vähän akanoita ja kauraa.

Se kuulostaa hyvin niukalta verrattuna tasalaatuiseen ja energiapitoiseen nykyrehuun. Talven niukkuus on valikoinut joukosta ne geenit, joiden vuoksi nykyinen suomenhevonen lihoo jo siitä, että se katselee laidunta.

*

Metsäisessä Suomessa tieverkko rakentui ja kohentui hitaanlaisesti. Vaikeakulkuisilla seuduilla oli helpointa ratsastaa, vetää kuormaa purilailla tai ajaa talvisin reellä.

Vesireitit olivat arvossaan. Kesäisin kulkija eteni veneellä tai lautalla, talvisin rekipelillä. Ilman järvenjäitä ja talvisia ajoreittejä olisi raviurheilu tuskin Suomessa syntynyt: ensimmäisten kilpa-ajojen radan tarjosi vuonna 1817 Aurajoen jää. Maarataa kilvanajajat saivat odottaa vuoteen 1884, jolloin ravirata valmistui Helsingin Oulunkylään. Historiallisen radan viimeiset merkit löytyvät nykyään maastosta huoltoaseman takaa, mutta harva osaa niitä etsiä ja tunnistaa.

Kilpahevosia on ollut pitkään, eivätkä hevostyypit eriytyneetkään vasta raviurheilun synnyttyä. Jo keskiajalla kartanot jalostivat erikseen ratsuja ja työhevosia, ja sittemmin ratsuissakin esiintyi selviä tyyppieroja. Klippare oli Auli Bläuerin mukaan nopea ponikokoinen ratsu, gångere puolestaan laadukas ratsuhevonen.

*

Klippare kuulostaa liian paljon klepperiltä ollakseen sattumaa. Suomenhevosta sekä joitakin sen alueellisia tyyppejä on pitkään kutsuttu kleppereiksi. Nykyään tällä nimellä kulkee sukulaisrotu eestinhevonen.

Klepperiksi Suomen maatiaishevosia kutsui muun muassa sveitsiläinen hippologi Carl Gustaf Wrangel. Hän ihmetteli pienen, rakenteeltaan kehnon hevosen voimaa ja nopeutta vuonna 1928 ilmestyneessä teoksessaan Das Buch vom Pferde. Sen kuvauksesta on vaikea päätellä, tarkoittaako Klepper siinä kaakkia vai pienikokoista, ketterää hevosta. Saksan kielessä sanalla on ollut kumpikin merkitys.

Wrangelin aikana suomenhevosen kantakirja oli jo olemassa. Määrätietoinen jalostus eri suuntiin oli jatkunut jo jonkin aikaa. Satoja vuosia aiemmin maatilojen hevoset olivat luultavimmin monikäyttöisiä, Auli Bläuer arvelee. Kun tiloilla oli keskimäärin vain yksi tai kaksi hevosta, useimmat joutuivat tekemään kaikkea.

Samasta kannasta tulivat sekä vetohevoset että sotilaiden ratsut. Maatiaishevonen ei erikoistunut vetohevoseksi, niin kuin raskaat kylmäveriset muualla Euroopassa.

Länsi-Suomessa härkä pysyi pitkään tärkeimpänä auranvetäjänä. Hevonen oli ennen kaikkea kulkupeli, jonka piti pystyä etenemään peltojen lisäksi epätasaisessa maastossa varmoin jaloin mutta myös kovaa vauhtia maanteillä ja järvenjäillä.

Erikoisimpiin käyttötarkoituksiin kuului veneenveto. 1600-luvun Lapualla on merkitty muistiin tieto, jonka mukaan kaksi tai kolme hevosta kerrallaan kulki rannalla ja kiskoi veneitä eteenpäin joella. Hevosia ohjasivat nuoret pojat.

Ravinnoksi suomenhevosen esi-isiä ei jalostettu eikä juuri käytettykään keskiajalta eteenpäin. Nahka, jouhet ja luut kelpasivat kuitenkin käyttöön. Turussa hevosen jalkojen pitkät luut olivat suosituin luuluistinten materiaali.

*

Ennen kuin hevosesta tulee luistimet, sen täytyy elää vanhaksi – ja kuinka vanhoiksi ne tuolloin elivätkään!

Iäkkäiden hevosten hyysäystä näkee usein kutsuttavan nykyajan kotkotuksiksi. Osalla hevosenomistajista on vahva mielikuvansa siitä, kuinka ”ennen vanhaan” ikäloput luuskat joutivat pataan ja vain työikäiset eläimet saivat pitää henkensä.

Mielikuva ei perustu ainakaan siihen todellisuuteen, joka Auli Bläuerin kuvaamista aineistoista hahmottuu. Hevoset elivät menneinä vuosisatoina pitkään jopa nykymittapuulla ja työskentelivät hyvin vanhoiksi. Kirjassaan tutkija kertoo, että vuonna 1719 Karjalan ratsuväkirykmentissä hevosten keski-ikä oli 17 vuotta. Vanhin ratsuista oli 36-vuotias.

Nykyään 36-vuotias eläkehevonen pääsee lehtien palstoille harvinaisena kuriositeettina, eikä kukaan odota siltä minkäänlaista työntekoa.

*

Kaiken huipuksi nuo ikäloput eläimet ovat olleet puoli metriä matalampia kuin nykyiset suomenhevoset. Bläuerin lähteissä mainitut hevoset ovat 1600-luvun Länsi-Suomessa olleet pienimmillään vain 104–118-senttisiä. Korkeimpienkin mitat ovat yltäneet vain 124–138 senttiin.

Mittauskohta tosin on vaihdellut. Nykyisin on tapana mitata hevonen aina sään kohdalta, mutta vanhoissa asiakirjoissa voi esiintyä mittoja niin sään päältä kuin lautasilta tai lanteelta, satulan takaa.

Pieniä hevoset joka tapauksessa olivat.

Auli Bläuer kertoo teoksessaan, kuinka vuonna 1719 ratsuväki hylkäsi Yrjö Simonpojan harmahtavan 20-vuotiaan ruunan, jonka lautaskorkeus ylsi nykymitoissa vain 118 senttiin. Parikymmentä vuotta aiemmin olivat Sääksmäen talonpojat valittaneet, ettei heiltä löytynyt riittävän korkeita hevosia armeijalle. Tuolloin vähimmäiskorkeus oli 135 senttiä satulan takaa mitattuna.

*

Koko oli yksi ominaisuuksista, joita suomenhevosen kantakirjan perustajat halusivat maatiaishevosissamme parantaa. Toinen oli väri. 1900-luvun alun jalostusohjesääntö määräsi, ettei kantakirjaan saanut hyväksyä ”karvaltaan valkoisia, harmaita, voikkoja tahi kirjavia” suomenhevosia.

Viralliseksi väriksi oli valittu rautias. Suomenhevosella kuului olla ruskea peitinkarva ja samanväriset tai vaaleat tai harmahtavat jouhet. Kaikki muut värit katsottiin todisteeksi vieraiden rotujen vaikutuksesta.

Sata vuotta myöhemmin näkemys näyttää perustuvan enemmän 1800- ja 1900-lukujen taitteen kansallishenkeen kuin perimään.

Kovin kirjava ei suomalainen hevonen ollut kantakirjaa ennenkään. Edeltävien vuosisatojen maatiaishevoset olivat väriltään enimmäkseen ruskeita.

Käytännöllisiä nuo värit ovatkin. Rapa ja pöly eivät erotu, eikä pigmentitön iho pala auringossa, jos hevosella ei ole suuria valkoisia merkkejä. Jokainen hevosia pitänyt tietää, että ruskean tai tummanharmaan karvapeitteen saa ruokottua murto-osassa siitä ajasta, joka tärvääntyy kimoon, voikkoon tai kirjavaan.

Ruskeiden värien suosio tuskin johtuukaan siitä konservatiivisuudesta, jonka nimiin jotkut sen laittavat. Konservatiivisuusteorian kannattajat sivuuttavat täysin sen, että historia tuntee myös ajanjaksoja, jolloin muodissa ovat olleet kirjavat, täplikkäät, voikot ja muut näyttävät erikoisvärit.

*

Käytännön seikat tuntien on vaikea yllättyä Auli Bläuerin kertomasta tiedosta, jonka mukaan 1500–1700-lukujen suomalaishevoset olivat useimmiten ruunikkoja ja rautiaita. Noin kaksi kolmannesta kirjallisten lähteiden hevosista on tuolloin ollut ”ruskeita” ja ”punaisia”.

Olisivatko nämä kategoriat suoria käännöksiä ruotsista? Brun tarkoittaa ruskean lisäksi nimenomaan ruunikkoa, kun taas röd on merkinnyt rautiasta, ennen kuin 1900-luvulla fux on syrjäyttänyt sen. Islannissa rautias on edelleen punainen, sukupuolen mukaan joko rauð tai rauður, samoin kuin tanskan ja norjan rød.

Kysyn asiaa jälkeenpäin Auli Bläuerilta, joka ei suoralta kädeltä sen enempää tyrmää kuin vahvistakaan ajatusta.

Mustien osuus on joka tapauksessa ollut vajaa viidennes. Loput mainituista ovat olleet enimmäkseen ”harmaita” ja ”valkoisia”, luultavimmin siis kimoja, jotka syntyvät muunvärisinä ja haalistuvat ajan mittaan valkoisiksi.

Lähteissä vilahtaa myös päistärikkö väri, joka 2000-luvulle tultaessa oli enää viiden tamman varassa. Tällä hetkellä rekisteriin on merkitty 11 elossa olevaa päistärikköä – pitkän tauon jälkeen myös kaksi nuorta oria. Pitkään maatiaisissa esiintynyt väri ei vielä ole pelastunut, mutta jos se säilyy, kasvattajien suurin toivo on hyvä ori.

*

Oli sen koko, väri ja käyttötarkoitus mikä hyvänsä, hevosella on Suomessa ollut pitkään erityisasemansa.

Auli Bläuer muistuttaa, ettemme tiedä kovin paljon sen merkityksestä varhaisimmissa suomalaisissa yhteisöissä. Luultavasti sen status on kuitenkin ollut korkea: hevonen on ollut rituaalisesti merkittävä eläin.

Korkea asema on säilynyt omaan aikaamme saakka, mutta nykyhevosen merkitys on Bläuerin mukaan korostuneen jakautunut. Elävänä se on arvokas, kuolleena ongelma.

Se tuskin selviää koskaan, onko näin ollut myös kristinuskon tultua Suomeen, kun hevonen lakkasi olemasta ihmisten ruokaa. Historiallinen aineisto sisältää vain monenlaisia merkkejä hevosen erityisyydestä.

Auli Bläuer kuvaa, kuinka länsisuomalaisilla tiloilla pihapiiri jakautui miespihaan ja karjapihaan. Hevosen paikka oli ainoana kotieläimistä miespihan puolella. Hevonen on päässyt asumaan jopa talon tupaan. 1700-luvun Iitissä tupaan oli rakennettu pilttuutkin ovenpieleen. Kangasniemeltä taas on säilynyt kuvaus hevosista, jotka kulkivat tuvasta ulos ja sisään oman mielensä mukaan. Jos ovi oli niiden palatessa kiinni, eläimet potkivat rappusia, jotta ihmiset ymmärsivät päästää ne sisään.

Hevosilla ja niiden osilla oli symboliarvoa, joka näkyy hautalöydöissä. Hevonen tai sen kallo saatettiin haudata talon perustusten alle. Tämän uskottiin torjuvan syöpäläisiä, Bläuer kertoo.

Useimmiten haudattiin kallo tai hampaita. Hammas sai edustaa koko eläintä, kun isoa ruhoa olisi ollut vaikea haudata tai sen osille oli muuta tarvetta.

Jos luut puhuisivat, mitä kertoisi tulisijan alle kätketty poskihammas? Mitä ja missä se oli jauhanut, oliko kuolain kovertanut siihen jälkensä, ja mitä eläin hampaan ympärillä merkitsi ihmisille, jotka päättivät hevosen asioista?

*

Mykät luut eivät kerro. Menneisyys ei koskaan avaudu täysin. Tietoon jää väistämättä aukkoja, tutkijallekin.

Kysyn Auli Bläuerilta, mikä on se aukko, jota hevosen historiassa emme koskaan saa täytettyä. Vastaus tulee empimättä: Ihmisen ja hevosen yhteys esihistoriallisena aikana. Miten ihminen koki ja mielsi hevosen, miten tärkeä se oli, ja millaisia myyttejä ja legendoja siihen liittyi – kaikki tämä jää hämärään.

Joskus tutkijat lähestyvät näitä kysymyksiä nykyisten metsästäjä-keräilijäkansojen kautta. Toisinaan löytyy todennäköisiä yhteyksiä historiaan.

Bläuer nostaa esimerkiksi karhukultin, joka elää edelleen siperialaisten kansojen parissa. Nykykäsityksiä voidaan vertailla historialliseen aineistoon. Pelkäänpä vain, ettei hevosesta löydy vastaavia yhteyksiä, tutkija sanoo.

*

Jos hän saisi toivoa vastausta mihin tahansa hevoskysymykseen, Auli Bläuer valitsisi hevosen ja ihmisen suhteen. Ihmisten omaa kokemusta hevosista emme voi tietää, hän toteaa, vaikka eläinten käytännön merkitystä voidaan selvittää pitkällekin.

Bläuer kertoo valaistuneensa työssään siitä, kuinka voimakkaasti ihmisten elämäntapa on muokannut suomalaisia kotieläimiä. Kuvaamme maatiaisia itsepäisiksi eläimiksi, joilla on pilkettä silmässä ja kanttia pitää jöötä isommilleen. Tällaisiksi eläimet muuttuvat, kun vain nokkeluus pitää ne hengissä.

Luonteenpiirteet ovat säilyneet ”ihmisten jalostuspyrkimyksistä huolimatta”, Bläuer sanoo ja naurahtaa.

Niin: maatiaisten välkyimpiä piirteitä emme nykyään aina haluaisi. Uteliaana karkaileva vuohi tai portteja aukova hevonen ei ole omistajan mielestä järin toivottava olento.

Hevosta on muovannut elämä vapaana metsälaitumilla ja luonnossa. Hevosten lisäksi petoeläimet ovat etsineet sieltä kesäisin ravintonsa. Auli Bläuer muistuttaa, että hitaan ja pelottoman hevosen laidunkausi ei petojen seassa välttämättä ole kestänyt kovin pitkään.

Lajinmukainen käyttäytyminen näkyy hänen mukaansa hevosissa edelleen vahvana. Niin pitkään ne ovat viettäneet kesänsä vapaina, laumassa ja luonnossa.
 

Johanna Viitanen
kirjailija, kustannustoimittaja
info@elainesseet.com

__________
Teksti perustuu dosentti Auli Bläuerin haastatteluun joulukuussa 2015 sekä hänen teokseensa Voita, villaa ja vetoeläimiä. Lyhyempi versio tekstistä on ilmestynyt Hippoksessa 1/2016.

Lähteet

Bläuer, Auli 2015: Voita, villaa ja vetoeläimiä – karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Turku: Turun yliopisto.

Furugren, Bo 2005: Hästens färger. Stockholm: Natur och Kultur.

Ranta, Sirkka-Liisa 2006: Hellettä, heinäpoutaa. Heinänteon kulttuurihistoriaa. Helsinki: SKS.

Seppälä, Leila 2013: Kreivi C. G. Wrangelin mietteitä suomenhevosesta vuonna 1928. Hevosenomistaja 5, 42–43.

Suomen Hippos n.d.: Hevoskannan kehitys 1910–. Sähköinen dokumentti.